— "Minne menette?" huusin hänelle.
En saanut vastausta. Hän riensi kiireisesti ulos, ja kun ikkunasta katsoin, näin hänen tempaavan vajasta kirveen ja sitten juoksujalassa katoavan Haukkavuorelle.
Aijoin juosta hänen perässään, mutta Pekka pidätti minua. "Älkää menkö", hän sanoi, "ette enää häntä saavuttaisi. Sitäpaitsi ehkä hän piankin palaa takaisin."
Pekka oli oikeassa. Pentti viipyi matkallaan tuskin puoltakaan tuntia. Aivan hikisenä hän palasi takaisin. "Kadotin jäljet", hän sanoi hampaittensa välistä, "mutta toista kertaa en tule sitä tekemään."
Taasen lensi kivi ikkunasta, mutta tällä kertaa särkien toisen ruudun. Otin kiven ylös. Siihenkin oli paperiliuska kiinnitetty ja korkeilla, selvillä kirjaimilla seisoi siinä seuraavat salaperäiset sanat: "Kalifornian ruusulla on tuoksunsa, mutta kukka lakastuu ja sen kauneus häviää. Sen sanoo hän, joka asuu siellä, missä vesi juoksee ja virrat vuotavat, mutta älä lähene! Ei 'Kuoleman Musta Koira' turhaan nimeänsä kanna. Sentähden varo ulvontaa, joka yössä kuuluu."
Ihmeekseni ei Pentti tällä kertaa rientänyt ulos. Tyynesti hän odotti siksi ojensin hänelle paperin. Vielä tyynemmin hän näytti lukevan sen sisällystä, mutta sitten vähitellen hänen poskensa alkoivat peittyä tummaan punaan, ja silmät saivat omituisen, kammottavan kiillon. Nyt huomasin niissä selvästi peloittavan, tulisen vihan leimahtavan, vihan niin tuiman, että se saattoi ruumiini tahdottomasti värisemään.
"Te kysyitte minulta", hän sanoi kolkolla äänellä, "tunnenko miehen?
Minä tunnen hänet."
— Ensimäisessä kirjelipussa oli siis hänen nimensä.
— Ei oikeata nimeä, mutta sama, jonka tästä olette lukeneet.
— Kuoleman Musta Koira?