— Liisa, sanoi Pekka hänelle — paneppa nyt kahvi tulelle!
— Olen juuri hommassa, isä, vastasi Liisa.
Samalla avautui tuvan perältä ovi, ja huoneesta astui sisään torpan jo ijäkkääksi käyvä emäntä.
Liisa ja hän olivat hyvin toistensa näköiset. Molemmilla oli pitkä, solakka vartalo ja siniset, suuret silmät. Liisan tukka oli pellavainen ja vahvassa palmikossa. Äidin hiukset olivat tummemmat, mutta selvästi saattoi huomata, että nekin ennen olivat olleet väriltään pellavahkot. Kuusikymmentä ikävuotta oli tuonut niihin mukanansa muutamia harmaita suortuvia.
Pekka oli vaimoansa hyvän joukon neljättä vuotta vanhempi. Leini jaloissa oli hänet ennen aikaa vanhentanut. Tukka oli miltei kokonansa harmaa ja samoin rinnalle valtoimenaan valuva täysipartakin. Terästä oli kuitenkin vielä harmaissa silmissä ja koukistumatta kolmikyynäräinen vartalo. Nuoruudessansa hän oli kaartissa ollut alaupseerina ja semmoisena hän oli jo mainittuun Turkin sotaankin ottanut osaa. Nyt hän vanhoilla päivillään nautti pientä eläkettä ja muisteli entisiä sota-aikoja.
Suruakin oli Pekalla ollut. Noin kymmenen vuotta sitten hänen ainoa poikansa, nimeltä Pentti, oli lähtenyt Amerikkaan, ja sen jälkeen ei hänestä ollut mitään tietoja tullut, joten vanhemmat luulivat varmasti häntä kuolleeksi. Olisihan hän muuten edes jotakin heille olostaan kirjoittanut.
Olletikin ensi alussa oli ajatus Pentin kuolemasta tuntunut heistä sangen katkeralta, sillä niin hyvä, niin reipas hän oli ollut.
Vain hetkiseksi, korkeintaan pariksi vuodeksi hän oli sanonut lähtevänsä ja sitten palaavansa isäänsä ja äitiänsä kotitoimissa auttamaan.
Kovin olisikin nyt apu ollut tarpeen, sillä ei Pekasta enää ollut raskaaseen ulkotyöhön, eikä Liisastakaan vaimoisena, vaikka hän kyllä parastaan yritti, ollut kaikkeen. Sen tähden torpassa kaikki tahtoikin joutua hunningolle ja huonoon kuntoon.
Näin Pekka puhui liikutettuna poikaansa muistellen, ja kyyneliänsä vaivoin pidätellen istui emäntäkin.