— Olette oikeassa, mutta jos hän olisi onnellisesti tullutkin alas, olisi hänellä vielä ollut virta voitettavana.
— Virtaa en luule niin voimakkaaksi, kuin se täältä ylhäältä näyttää.
— Joten arvelette hänen kahlanneen virran ylitse?
— Kahlanneen tai uineen. Ainakin on hän jompaakumpaa yrittänyt, sillä tulen valossa tarkastellessani jyrkännettä en ketään sen juurella huomannut.
— Onko siellä siis jalansijaa?
— On, kapea, miltei virran partaalla oleva kalliopohja. Se ulkonee suoraan jyrkänteestä.
Muistui mieleeni Pekalta muutama vuosi sitten kuulemani kertomus lapualaisesta ja hänen yrityksestään. Mahdotonta siis ei olisi virralle päästä, ja ensimäisiä emme olisi, jotka sinne olimme pimeässä pyrkineet, mutta uhkarohkea, se täytyi myöntää, oli lapualainen ollut. Ruveta tuntematonta virtaa kahlaamaan. Ei minulla vaan semmoiseen olisi halua.
Pentti alkoi laskeutua alas, ja vaikealta, kun hän kerran alkuun pääsi, se ei tuntunutkaan. Kalliopinnassa olevat epätasaisuudet olivat hyvänä jalansijana, ja pian minäkin seurasin Pentin esimerkkiä. Aloin varovaisesti hinautua ensimäiseltä, noin metrin tahi puolentoista korkuiselta syvänteeltä alas.
Hiukan kammotti riippua kyynärvarassa alas, mutta jo oli luja jalkapohja allani, ja laskien käteni alemmaksi etenin joutuisasti.
Jo oli Pentti alhaalla ja huusi minun tulemaan varovaisesti. Ihan keskikohdalla olikin hiukan pahempi paikka. Sain kauvan etsiä jalansijaa ja tukea käsilleni, mutta jo meni siitäkin ja muutaman minuutin kuluttua olin alhaalla Pentin vieressä.