— Se oli pelkkä sattumus, hän sanoi — louhikkoa astellessani näin kärpän ja ajoin sitä takaa. Se katosi raosta. Siten huomasin aukon. Luonnollisesti tutkin luolaa tarkkaan ennenkuin rupesin siellä asumaan. Kävin pimeässä virrallakin saakka, mutta en katsonut viisaaksi ilman valkeata edetä. Ostin sentähden pienen käsilyhdyn eräästä torpasta. Nyt kuljin niin pitkälle kuin pääsin ja tulin vihdoin, maanalaista vuorenseinää kiiveten korkealle, holvikatoksen rajassa olevaan käytäväänkin. Siihenkään vielä en jättänyt tutkimustani. Halusin tietää missä käytävä päättyisi. Siten saavuin Susiluolan jo ennestään tunnetulle aukolle.
— Tunsitteko tekin sen?
— En. Nyt kun turvapaikkani mielestäni oli varma, aloin Penttiin ja hänen kotitaloonsa kiinnittää huomioni. Usein näinkin hänet, mutta suunnitelmaani ei kuulunut häntä jonkun kiven tahi puun takaa salaa ampua. Rinta rintaa vastaan ottelisimme, mutta emme vielä. Siskoni oli saanut kärsiä siksi paljon, että tahdoin kostossani olla perinpohjaisempi. Silloin vasta kuolema tuntuu uhrista tuskastuttavalta, kun hän tietää sen joka päivä häntä vaanivan, mutta sittenkään ei varmuudella aavista milloinka ratkaiseva hetki on tulossa. Siihen perustui laskelmani.
— Senkötähden siis kirjoititte oudot uhkauksenne?
— Sentähden. Toivoin niitten kiihdyttävän hänen mieltään. Olin armoton, mutta niinpä olin myös sanomattomasti katkeroittunut, joten menettelytapaani arvosteltaessa se on lieventävänä asianhaarana otettava huomioon. Teitä en kuitenkaan aikonut vahingoittaa.
— Miksi siis minuakin uhkailitte?
— Saadakseni teidän luopumaan Pentin seurasta, mutta olitte rohkeampi kuin olin luullut.
— Olisinpa aavistanut, sanoi nyt Mary, joka kiihkeästi oli kuunnellut keskusteluamme — minkälaisilla matkoilla veljeni oli, milloinkaan en olisi sallinut hänen semmoisille lähteä.
— Ette siis matkojen tarkoitusta tietäneet? kysyin häneltä.
— En.