* * * * *
Surya Me sairaana, ehkä hyvinkin vaarallisesti, ja minä vielä viivyskelin hotellissa. Tulisella kiireellä hypähdin sängystäni, hain matkalaukustani toiset vaatteet mereen kadottamieni sijaan ja pukeuduin joutuin.
Näin päivällä löysin helposti Darja Argad'in palatsille. Se oli ainoastansa lyhyen matkan päässä vierashotellista, komean —n kadun varrella.
Palatsissa oli vastassani Darja Argad, Surya Me'en isä. Hän oli pitkä, hiukan kumaravartaloinen, ihan valkopartainen ja harmaahapsinen, kunnianarvoisan näköinen vanhus. Erittäin ystävällisesti hän toivotti minua kotiinsa tervetulleeksi, ja suureksi ihmeekseni — kun esittelin itseni — hän sanoi jo vuosia sitten tunteneensa sukunimeni. Nuoruudessaan hän oli usein oleskellut Englannissa ja täällä tutustunut isääni, johonka hän niihin aikoihin oli ollut hyvinkin lujilla ystävyyssiteillä kiintynyt. Kuinka hän ei siis vanhanakin muistaisi nimeä H—e? Kahdesta syystä olin sentähden hänelle sangen mieluisa vieras, rakkaan ystävän poikana ja ainoan lapsen pelastajana. Liikutettuna vanhus pyysi minua astumaan tyttärensä sairashuoneeseen. "Surya Me", hän sanoi, "on ollut puolestanne kovin levoton, tyttö raukkani, joka niin äkkiä tuli kipeäksi."
Noudatin paikalla kehoitusta. Huone, johon saavuimme, oli isonpuoleinen ja kaksi-ikkunainen kulmahuone. Lattia oli peitetty pehmeillä tiikerinvuodilla, jotta askeleet eivät häiritsisi sairasta. Ikkunat olivat verhotut vahvoilla, valkoisilla uutimilla, ja vaaleaväriset seinättimet kattoivat huoneen seiniä. Kattokin oli valkovärinen, mutta huonekalut olivat hiukan tummemmat ja taiteellisesti kirjaillut. Niitä ei ollut monta, pieni, kapea, seinustalla oleva sänky sekä sen edessä pöytä ja kaksi tuolia. Siinä olikin koko kalusto.
Pöydällä oli pari lääkepulloa resepteineen, ja vuoteessa makasi kipeänä Surya Me. Kaunis hän vieläkin oli, mutta kasvot olivat käyneet niin laihoiksi ja posket kuopille, että tuskin olin häntä tuntea. Hänen pikimusta tukkansa oli valtoimenaan suloisessa epäjärjestyksessä. Otsa, korvat, rinnat ja osaksi käsivarretkin olivat sen pitkien, silkinhienojen suortuvien peitossa.
Surya Me'en kädet olivat ristissä peitolla, ja hänen silmänsä olivat ummessa. Hän näytti nukkuvan, joskin sangen levottomasti. Rinta kohoili raskaasti ja hikihelmiä oli kasvoilla. Äkkiä — ihan aavistamatta — hän nousi istumaan. Silmät olivat vieläkin kiinni, mutta suu avautui, ja niin sydäntä särkevä valitushuuto tunkeutui hänen huuliltansa, että ruumistani värisytti. "Mumin Argad", hän hourasi kuumeen valtaamana, "Mumin Argad tulee ja tu… tuolla hän vie pelastajani, aut… auttakaa!"
Kauhistuneena tartuin Surya Me’etä kädestä, laskin hänet varovaisesti uudestaan makuulle ja koetin rauhoittaa häntä. "Ei ole Mumin Argad onnistunut tekemään pahaa Surya Me'en pelastajalle. Jo olen täällä, jo olen tullut Surya Me'etä hoitamaan." Näin yritin lohduttaen puhua.
Turhaa oli vaivani, sairas ei tyyntynyt, vaan tuli päinvastoin hetki hetkeltä yhä raivoisammaksi, ja ainoastansa suurilla ponnistuksilla Darja Argad ja minä voimme pidättää häntä sängyssä. Olisipa nyt todellakin ollut kolmannenkin henkilön apu tarpeen, ajattelin tuskissani, mutta kenen kutsuisin. Ketään hoitajaa en vielä ollut nähnyt.
Semmoinen kuitenkin oli, vaikka hän silmänräpäykseksi oli poistunut huoneesta, nimittäin Surya Me'en vanha imettäjä. Darja Argad kutsui häntä "Lakhsmi'ksi".