Lakhsmi, jonka selkä jo oli ijän koukistamana ja posket ryppyiset, tuli sisälle. Hopeaisella tarjottimella hänellä oli raikasta vettä sirotekoisessa maljakossa.
Nyt hoito kävi helpommaksi. Lakhsmi hautoi raittiilla vedellä Surya
Me'en polttavia ohimoita. Silloin hän tyyntyi vähitellen. Hänen päänsä
vaipui tyynylle, käsivarret peitolle, ja silmäluomet ummistuivat. Surya
Me oli hiljalleen — nukahtanut.
Rauhallinen lepo oli vain hetkellinen. Taasen povi nousi ja laski levottomasti, hikikarpalot juoksivat jälleen pitkin tummaa ihoa, ja kuumeen hourut palasivat. Tyttö poloinen, kovat olivat hänen kärsimyksensä, ja tämmöistä menoa jatkui. Toisinaan hän oli terveydeltään parempi, toisinaan taudin puuskat uusiutuivat.
* * * * *
Kolme viikkoa hoidin nyt mitä suurimmalla huolella Surya Me'etä päivät ja yöt, yöt ja päivät, sillä kadottaa häntä en millään tahtonut, ja pätevät syyt minulla siihen olikin. Hän rakasti minua, arvasin sen, enemmänkin, tiesin sen ja — miksi en sitä tunnustaisi — tulisen vastalemmen olin minäkin huomannut sydämessäni. Se kiinnitti minua vastustamattomalla voimalla Surya Me'ehen ja saattoi minun levottomuudella ajattelemaan pienintäkin kuumekohtausta.
Surya Me rakasti minua, niin, siitä ei saattanut enää olla epäilystäkään. Olin lukenut sen hänen syvällisen mustista silmistään, olin kuullut tunnustuksen hänen huuliltaan.
Kun noin viikon olin häntä vaalinut, silloin vasta hän ensi kerran näytti huomaavan, että minä, hänen pelastajansa, olin huoneessa. Päivä, jona tämä tapahtui, oli sunnuntai, pilvetön ja kaunis-ilmainen. Kalkutassa olevat kristityt kokoontuivat paraillansa Herran temppeliin puolipäiväjumalanpalvelustansa viettämään. Hartautta oli luonnossa, lämmin tuuli puhalteli hiljaisen vienosti, ja lehteä tuskin puussa liikkui. Hartautta oli ihmissydämissäkin. Jumalalle oli kiitos kaikesta hyvästä annettava, ja vakavina, juhlapukuisina ihmiset riensivät kirkkoon Hänen sanaansa kuulemaan.
Hiljaista oli sairasvuoteenkin ääressä. Surya Me oli — unen helmoissa.
Nelisenkymmentä minuuttia hän oli yhtäperää uinaillut. Me muut, Darja
Argad-isä, vanha Lakhsmi-hoitajatar ja minä, istuimme äänettöminä,
Darja sängyn laidalla, Lakhsmi ja minä tuoleilla pöydän vieressä.
Sanaakaan vaihtamatta me hyvin tunsimme toistemme ajatukset. "Kunpa
uni potilastamme virkistäisi", se oli yhteinen, sydämemme sisimmästä
lähtevä toivomus. Sentähden me mitenkään emme tahtoneet häiritä Surya
Me'etä.
Häirityksi hän sittenkin tuli. Kadulla — ikkunan ohitse — kulki kaksi kova-äänisesti puhelevaa hindua. Silloin hän valveutui.
Rauhallisesti, täydessä tajunnassaan Surya Me loi katseensa ympärillänsä oleviin — uni, joskin lyhyt oli ollut virkistävä.