Tunti oli äskeisestä vierähtänyt, ja olimme Darja Argad, Surya Me,
Mumin, Lakhsmi ja minä kokoontuneet asuntooni.
Tämä — niinkuin muutkin rakennukset — oli tehty bamburuovoista ja bamburuovon lehdistä. Se sijaitsi kylän keski-osassa.
Huoneita oli eteinen, josta eri ovia päästiin keittiöön ja neli-ikkunaiseen saliin. Peremmällä oli vieretysten kaksi isoa, kolmi-akkunaista makuusuojaa, toinen Surya Me'etä ja Lakhsmi'ta, toinen Darja Argad'ia ja minua varten.
Istuimme salissa. Huonekaluina täällä oli jonkinlaisista kietolakasveista taitavasti punottuja, selkänojoisia tuoleja, pari kunkin ikkunan ääressä, ja keskellä lattiata suurehko, pyöreä pöytä ja tämän ympärillä viisi, kuusi istuinta. Eräät sotilaistamme olivat ne kaikki Lakhsmi'n johdolla punomalla valmistaneet.
Olimme sijoittuneet pöydän viereen, Mumin Argad siivoutuneena ja uudessa, vaatevarastostani lainaamassansa puvussa. En ollut tahtonut häntä kurjassa asussaan esittää sukulaisilleen.
Ensin Darja Argad tyttärineen hyvin epäilevin silmin katselivat tulokasta, mutta pian epäilykset haihtuivat ja riemukas remu pääsi ilmoille. Surya Me'ekin vuoron perää itki ja nauroi. Niin sanomattoman ilahduttavalta tuntui hänestä, että hänen "veljensä" sittenkään ei ollut mikään "roisto".
Luonnollisesti molemmin puolin udeltiin menneitten vuosien tapahtumia, ja etenkin Mumin Argad'illa oli paljon kerrottavaa. Niin vaiherikas hänen elämänsä oli ollut.
Laiva, jolla hän oli purjehtinut Kalkutasta, oli ollut amerikkalainen. Tämä teki haaksirikon Biskayan myrskyisessä lahdessa, ja laivaväki pelastettiin viime hetkessä Espanjan rantamalle. Täältä muut vaelsivat Pyreneitten vuoriharjanteen ylitse Ranskaan, mutta Mumin otti Santander'issa pestin erääseen portugaalilaiseen höyry-alukseen. Huono oli nytkin onni, sillä laiva — tuskin satamasta päästyänsä — joutui karille ja hylkynä se oli jätettävä.
Kuukauden kuluttua Mumin Argad oli taasen meren ulappaa kyntämässä, tällä kertaa jonkun portugaalilais-afrikkalaisen kauppa-yhtiön omistamalla kuunarilla. Matkan päämääränä oli Venezuela, niin sanottiin, mutta sen sijaan poikettiinkin Afrikan länsirannikolle.
"Mikä tämmöisen matkan aiheutti, en käsittänyt". Näin kertoi nyt Mumin Argad meille kokemastaan seikkailusta. "Pian oli kuitenkin totuus koko hirmuisessa alastomuudessaan tuleva ilmi, öiseen aikaan — valoinen päivä näytti kammoksuttavan — suunnattiin laiva kapeasta lahden suusta sisään. Etäällä, ehkä kilometrin päässä, välkähteli pieni, sinervä tuli ja vielä kauvempana toinen. Näitä kohden ohjattiin kulkumme. Kun likemmäksi tulimme, sammutettiin tai itsestään sammuivat valkeat, mutta kapteenimme jatkoi siitä huolimatta purjehdusta. Oliko maalla havaittu lähestymisemme ja peljättiinkö sitä, vai miksi merkkitulet niin joutuisasti katosivat? Ajattelin tätä mielessäni, mutta arvoitusta en osannut selittää. Yhtä hämäräperäinen oli minusta pimeässä purjehtimisemme. Tunsiko päällikkömme sitäpaitsi kylliksi tarkoin ahtaan kulkureittimme? Luultavasti, sillä semmoisella varmuudella hän antoi määräyksiään. Hiljaa, kuiskaten tapahtui kaikki, ja merimiehet kulkivat ketterästi — hiipien kuin kissat — pitkin kuunarin kantta, kapusivat ylös mastoihin, sovittelivat purjeita ja liukuivat äänettöminä alas. Äkkiä rannalta, läpi synkän yön, loisti punainen bengaaliliekki, ja laivastamme vastattiin samalla tapaa. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta merimiehet kiipesivät jälleen mastoihin, ja purjeet pantiin kokoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä he uudestaan olivat alhaalla, ankkuri laskettiin mereen, ja kuunari pysähtyi. Sen sivustalle ilmestyi pimeästä vene. Touvin pää heitettiin sinne, ja kannelle nousi kolme kiireestä kantapäähän asestettua miestä. Kapteeni ryhtyi näitten kanssa innokkaaseen ja kiihkeään keskusteluun. Mistä oli kysymys, en kuullut, mutta päivän koittaessa — kun miehet olivat lähteneet — tuotiin laivaamme kolmatta sataa neekeriä. Nämät suljettiin kahlehdittuina ruumaan, ankkuri nostettiin yö-myöhään ja pimeän selkään purjehdittiin ulos merelle.