"Toista kuukautta jatkui tämmöistä kurjaa elämää, mutta sitten — syystä tahi toisesta — ei kukaan nyt viikon päiviin ole rauhaamme häirinnyt. Se houkuttelikin minut ulos. Kuulin erään köyhän vaimon, jonka hyvin tunnen, pahasti sairastuneen, ja lähdin hänelle viemään hiukan raha- ja ruoka-apua. Varomattomasti kyllä — tietysti isälle siitä ilmoittamatta — lähdin ilman seuraa. Luulin, nähkää, kaduilla tavallisuuden mukaan olevan paljon väkeä, mutta olin erehtynyt. Niinpä kadulla, jonka varrella köyhä vaimoraukka asuu, en tavannut ketään ihmistä. Se oudostutti minua, mutta samalla muistin aamulla kuulleeni juhlakulkueesta, mikä päivemmällä pantaisiin toimeen. Se selitti asian. Olin hindulaisessa kaupunginosassa. Siis useimmat sieltä olivat saatossa mukana. Sanoin selittämätön kammo alkoi nyt vallata mieleni ja katkerasti kaduin sitä, että yksinäni olin lähtenyt kotoa. En kuitenkaan kääntynyt takaisin. Sairas vaimo oli avun tarpeessa. Olisinko näin ollen menemättä hänen luokseen? Sydämetön silloin olisin. Näin ajattelin, ja juoksujalassa riensin lopun matkasta, noin parin kolmen kadunkulman mitan. Perille saavuin hengästyneenä, jopa hiukan väsyneenä, mutta unohdin heti uupumukseni, kun huomasin mitenkä tervetulleet antimeni olivat. Sairas oli todellakin ollut kaiken puutteessa. Autoin häntä paraani mukaan ja sitten lähdin, mutta pitkälle en ehtinyt, tuskin sataakaan askelta, kun Mumin äkkiä syöksähti eteeni. Hän tuli parilla pitkällä harppausaskeleella eräästä lähellä olevasta portista, samasta, jonka edustalla taistelimme, ja hyökkäsi sanaa sanomatta kimppuuni. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli voimakkain käsin tarttunut vartalooni, ja turhaan ponnistelin vastaan."
Näin kertoi tyttö, ja viimeisestä tapahtumasta puhuessansa hänen äänensä värisi liikutuksesta. Pelokkain silmin hän katseli ympärillensä ja alkoi entistä enemmän kiirehtiä kulkuamme. Niin kauhistuttavasti häneen oli vaikuttanut kokemansa vaara. Pian hän kuitenkin tyyntyi. Saavuimmekin nyt eurooppalaiseen kaupunginosaan, ja siellä täällä näkyi kaduilla ihmisiä, niinpä tuollakin poliisi-univormuinen mies ja tuolla rauhallisena asteleva englantilainen merimies. Vähän edempänä kulki pari dravidalaispoikaa. Vilkkaasti keskustellen he tulivat vastaamme ja katosivat hetken kuluttua hindulaiseen kaupunginosaan päin. Samalla merimieskin poikkesi eräästä katukulmauksesta ja poliisi toisesta, ja vähitellen kadut muuttuivat jälleen autioiksi. Päivä olikin jo laskenut, ja yö levitti verhoaan, mutta taivas oli pilvettömän tähtikirkas, ja kuu valaisi himmeällä, aavemaisella valollaan.
Milt'ei huomaamattamme hiljensimme askeleitamme, yö oli niin lumoavan kaunis, ja nuori hindulaistyttö jatkoi äsken keskeytynyttä puhettaan. Nyt sain kuulla hänen nimensäkin. Se oli "Surya Me".
— Surya Me, huomautin — sehän merkitsee aurinkoni.
— Niin merkitsee, neito vastasi. — Aivan pienenä lapsena kadotin äitini, niin pienenä, että tuskin laisinkaan häntä muistan. Isäni antoi silloin minulle nimeksi "Surya Me", ja tavallansa olenkin hänen "aurinkonsa". Olen, nähkää, sitten äitini kuoleman, hänen ainoana ilonaan ja lohdutuksenaan.
Näin sanoen Surya Me seisahtui ja osoitti minulle likellä olevaa, erittäin upeanmuotoista, linnamaista rakennusta. Se oli kulmatalo, kaunis- ja koristepäätyinen ja kaksitorninen. Palatsi oli hänen kotinsa, ja ystävällisesti hän pyysi minun tekemään itselleen seuraa ja lähtemään sinne. Siellä hänen isänsä luultavasti vielä valvoi ja odotti levottomuudella tytärtänsä ja ihan varmaan hän tutustuisi minuun kovin kernaasti, ainoan lapsensa pelastajaan. En siis saisi kieltäytyä ja hänen vanhalle isälleen tuottaa mielipahaa. Tuskin sitäpaitsi löytäisinkään yksinäni vierashotelliin. Sinne tosin ei ollut enää kuin noin viidenkymmenen minuutin matka, mutta taivas oli peittymäisillänsä pilviin. Se ennusti pimeätä, ja silloin voisin helposti eksyä. Olinhan kaupungissa vieras, mutta heiltä hän toimittaisi palvelijan oppaaksi.
Kiitin Surya Me'etä tarjoumuksesta ja lupasin noudattaa hänen ystävällistä kutsuaan. Silloin hän iloisesti puhellen käveli rinnallani kadun poikki ja avasi suuren, palatsiin vievän pääty-oven. Sitten hän astui sisään, ja minä olin juuri aikeissa seurata hänen esimerkkiään, kun äkkiä — sanomattomaksi kauhukseni — tunsin voimakkaiden käsien tarttuvan takaapäin käsivarsiini ja rajusti vetävän minua uudelleen ulko-ilmaan. Ponnistin vastaan, mutta hyökkääjiä oli luultavasti monta, ja silmänräpäyksessä olin nurin porraspielessä, kädet ja jalat vahvoissa köysissä. En ehtinyt edes Surya Me'etä varoittaakseni huudahtaa. Suuni tukittiin niskan ympäri sidotulla liinasella, ja silmäni peitettiin punaisella kaulahuivilla.
Yks' kaks' olin sitten ilmassa, ja näkymättömät kädet nostivat minut leveille hartioille. Takaani kuului tukahdutettu huudahdus. Se oli varmaankin Surya Me'en ääni. Entistä tulisemmin jännitin jäseniäni. Suuret hikipisarat valuivat pitkin otsaani, ja jo, jo sain peitteen silmiltäni, siteen suultani. "Surya Me", huusin, "odottakaa, tulen avuksenne", ja tuimasti heitin ruumistani.
"Kirottu muukalainen", kuulin vierestäni äänen, joku ase heilahti ilmassa, ja takaraivoani poltti. Isku oli sattunut siihen. Kadotin tajuntani, mutta vain hetkiseksi. Kun avasin silmäni, huomasin Mumin Argad'in. Hän seisoi edessäni peukaloton vasen kätensä uhkaavasti kohotettuna.
"Roisto", koetin huutaa hänelle, mutta samalla silmäni jälleen pimenivät, ja toistamiseen kadotin tajuntani. Olin kuitenkin hämärästi tuntevinani, että minua kannettiin, mutta minne ja kuinka kauvas, en tietänyt.