Oli mieskin pulska vartaloltaan, mutta hänen järkähtämätöntä tahdonlujuutta ilmaisevat kasvonsa kuvastivat säälimätöntä julmuutta, silmät kavaluutta ja hillitsemätöntä hurjuutta. Ohueissa huulissakin ja niitten takaa välkkyvissä kirkkaissa hampaissa oli jotakin tiikeriä muistuttavaa, mutta otsa oli korkea, kaunis, ja kulmakarvat olivat jalosti kaareutuvat. Kuka oli hän ja kuka tyttö, jota hän koetti mukanansa laahata?
Jo saikin hän oikean käsivartensa tämän vyötäisille ja nostaen hänet syliinsä aikoi juosta portista sisään. Sydäntä vihlaisevasti silloin nuori hindulaistyttö huusi apua ja löi molemmat kätensä vastustajansa pitkään tukkaan.
Samalla olin minäkin ehtinyt paikalle ja äkkinäisellä tempauksella pakoitin pedon irroittautumaan saaliistansa, heitin hänet rajusti porttia vastaan, vedin tytön turviini ja asetuin puolustusasentoon. Viimeisessä silmänräpäyksessä sen teinkin, sillä mies oli jälleen pystyssä. Kauheasti karjuen ja kasvot vihasta vääntyneinä hän iso, käyrävarsinen veitsi kädessään hyökkäsi kimppuuni, mutta olin varuillani ja hänen juuri kohottaessansa asettaan kuolettavaan iskuun potkaisin häntä voimakkaasti pallean ja kylkiluitten väliin. Se riittikin. Vähääkään äännähtämättä hän vaipui tainnoksissa maahan ja tuskin hän kymmeneen minuuttiin siitä nousisikaan. Varovaisuuden vuoksi otin kuitenkin hänen veitsensä ja kumartuessani huomasin samalla, että hänellä vasemmassa kädessään ei laisinkaan ollut peukaloa. Se oli ikäänkuin terävällä piilulla katkottu, ja musta luuntynkkä, jota liha sivuilta ympäröi, pisti rumana ja hiukan kammottavana näkyviin.
Käännyin nyt hindulaistytöltä kysyäkseni syytä outoon taisteluun, mutta hän sanaakaan vastaukseksi antamatta tarttui vapisten käsivarteeni ja alkoi joutuisasti, jopa milt'ei juoksujalassa, kiskoa minua temmellystantereelta. Seurasinkin häntä uteliaana, mutta turhaan tiedustelin häneltä aihetta tavattomaan kiireeseemme. Minulle vieraan nimen, "Mumin Argad", sen hän ainoastansa kuiskasi, mutta senkin tuskin kuuluvin sanoin, ja yhä joutuisammaksi tuli kulkumme, yhä enemmän pelonalaiseksi hänen ryhtinsä.
Vasta noin puolituntisen kiivaan kävelyn jälkeen hän vähäisen rauhoittui. "Mumin Argad", hän selitti tällöin, "on sen konnan nimi, jonka vallasta minut äsken pelastitte. Olen teille sanomattomasti kiitollinen siitä, sillä jos ette olisi rientäneet avukseni, tuskinpa enää olisin elävien joukossa. Sitäpaitse olen teidän kauttanne säästynyt ehkä vieläkin kauheammasta kohtalosta — häpeästä."
Ihmeekseni hindulaistyttö puhutteli minua omalla äidinkielelläni ja osasikin hän sitä sangen hyvin. Lapsellisella avomielisyydellä hän kertoi minulle kodistaan, joka oli seudun varakkaimpia, mutta niinpä hänen isänsä Darja, Mumin Argadin setä, olikin mahtavaa, perin vanhaa ylimyssukua. Pienenä poikasena Mumin oli joutunut orvoksi. Silloin Darja oli ottanut hänet kasvatikseen, mutta huonosti hän nyt — täyteen miehen ikään ehdittyään — on maksanut osaksensa tulleen hyvyyden ja kuitenkin hän nuorukaisena oli luonteeltaan ollut erittäin miellyttävä, niin ovat kaikki tunnustaneet. "Muistelenpa itsekin häntä näiltä ajoin sisarellisella rakkaudella", sanoi tyttö vaatimattomasti. Tapasinkin kutsua häntä isoksi veljekseni, ja hän puolestaan hypitteli minua polvillaan kertoen kauniita tarinoita maamme menneisyydestä, suurista hallitsijoista ja merkillisistä temppeliraunioista. Usein hän myös sanomattomalla lämmöllä puhui minulle Betlehemin seimessä syntyneestä Jeesuksesta, lasten hyvästä ystävästä.
Oikein surullista on ajatella, että hän, näin kunnon poika, on ajan mittaan perin turmeltunut. Noin kahdeksantoista ikäisenä hän vastustamattoman halun pakoittamana lähti merille ja viipyi täällä yhteen jaksoon kuusi pitkää vuotta ja kun hän vihdoinkin — kymmenen kuukautta sitten — palasi matkaltaan, oli hän suruksemme kokonansa muuttunut. Ennen niin suora katse oli nyt kavala ja harhaileva, ja lopussa olivat kertoilemiset Kristuksesta. Sen sijaan olin toisinaan kuulevinani hänen huuliltaan Brahma'n nimen, ja kerran hän aivan peittelemättä rukoili tuota kauheata epäjumalaa, ja kuitenkin isäni on pannut suurta huolta kasvatukseemme. Niinpä minäkin olen täällä Kalkutassa käynyt englanninkielisen naisväen koulun. Kuinka usein meille onkaan Jumalan sanaa opetettu, kuinka usein isäni onkaan kehoittanut meitä aina Kristukseen perustamaan pyrkimyksemme? Itse hän oli jo nuorena kääntynyt kristinuskoon ja — niinkuin hän tapasi sanoa — toivoi nyt vanhana sydämestään, että me, hänen 'rakkaansa', pysyisimme luottamuksella samassa oikeassa ja elävässä uskossa. Kaikista näistä neuvoista, kaikista varoituksista huolimatta Mumin oli luopunut, vaipunut niin syvälle, että hän palveli Brahma'a, tahi kenties olin erehtynyt, ehkä hän vain kiusoitteli minua? Oli kuinka tahansa, enää en voinut kärsiä häntä. Jo ensi hetkestä — kun vuosikausia kestäneen eron jälkeen tapasin hänet — olin tuntenut sydämessäni outoa vastenmielisyyttä. Minkätähden? En osannut sitä selittää. Nyt se tuli vielä entistä suuremmaksi. Koetin voittaa sen, enhän ole oikeutettu, ajattelin, kammoksumaan 'veljeäni'. Turhaa oli yritykseni. Oli ikäänkuin joku sisällinen ääni olisi varoittanut minua hänestä, ja jos hän joskus — entistä tapaansa noudattaen — yritti ottaa minut syliinsä, riuhtaisin itseni irti ja pakenin itkussa silmin huoneeseeni. Oliko pelkoni aiheeton? Siltä ei ainakaan näyttänyt, sillä ennen pitkää hän hyvin arveluttavasti oli sekoittunut useampaan murha- ja ryöväysjuttuun, vaikka häntä näihin ei voitukaan syylliseksi todistaa, mutta oliko hän viaton? Emme tienneet mitä ajatella, mutta — kun ei ollut varmuutta — ei isäkään tahtonut häntä kovasti pelkkien epäluulojen nojalla kohdella, vaan salli hänen yhä asua luonamme. Tällöin hän eräänä päivänä tuli hyvin vakavan näköisenä huoneeseeni, seisahtui ensin ovensuuhun, mutta astui sitten peremmälle ja katse nöyrästi lattiaan luotuna pyysi minua vaimokseen. Hämmästyin, mitenkä hän rohkeni, ja annoin hänelle jyrkästi kieltävän vastauksen. Hän säpsähti, mutta hillitsi vielä itseään ja turvautuen rukoukseen toivoi minun peruuttavan päätökseni. Pysyin järkähtämättömänä, enkä enää voinut salata inhoani. Kuinka olisinkaan mennyt miehelle, jota kammoksuin ja pelkäsin. Raivoissaan hän alkoi syytää suustaan uhkauksia ja olisi ehkä käynyt käsiksi minuun, mutta isäni tuli huoneeseen. Rauhalliseksi tekeytyen hän vetosi häneen, mutta isäni hyväksyi täydellisesti tekoni ja määräsi samalla Mumin'in poistumaan talosta, sillä taasen oli hänestä ikäviä uutisia kuulunut.
"Tästä hetkestä olemme saaneet elää kauheassa kuoleman pelossa, sillä Mumin vannoen hirmuisen valan lupasi kostaa meille. 'Kuolema isällesi, kuolema sinulle', hän huusi, 'jos ei tänään, niin huomenna, jos ei huomenna, niin ylihuomenna. Vaikka ijäisyyden portaille vainoon teitä'."
Oliko todellakin tuo kurja olento entinen Mumin Argad? Vaikea oli uskoa sitä, ja kuitenkin hän ulkomuodoltaan oli sama, joskin miehistynyt, ja viimeisenkin epäilyksen oli omiansa poistamaan hänen lapsuudesta saakka viallinen vasen kätensä. Ihan pienenä poikasena hän on tapaturmaisesti kadottanut siitä peukalon, ja poissa se nytkin on.
"Isäni ei alussa pannut mitään merkitystä Muminan uhkaukseen, mutta toista arvasin minä, ja pian huomasimmekin hänen sillä täyttä totta tarkoittaneen. Niin peittelemättä hän on pyrkinyt julmaa valaansa toteuttamaan. Tuon tuosta on kotiimme saapunut salaperäisiä uhkauksia jos missä muodossa, ja milloin hän itse on äkki-arvaamatta näyttäytynyt meille terävä tikari kädessä, tahi olemme nähneet outoja miehiä, jotka ilmeisesti pahoissa aikeissa ovat hiiviskelleet talomme ympärillä. Turhaan olemme vedonneet kaupungin poliisiviranomaisten apuun. Parhaimmat salapoliisit ovat olleet liikkeellä, mutta nämät eivät ole saaneet vähintäkään vihiä Mumin’ista ja taloamme väijyvistä miehistä, jotka hyvinkin luultavasti ovat hänen käyttämiään kätyreitä. Kun poliisit lähenevät, silloin he paikalla ovat kadonneet, mutta minne, siitä ei kenelläkään ole aavistusta. Taitavasti Mumin on osannut salata asuntonsakin.