Täällä vietettiin paraillaan jotakin uskonnollispakanallista juhlaa, ja kadut sen johdosta olivat tulvillaan maan alkuasukkaita. He kulkivat pitkässä riemusaatossa ja kuljettivat nuorista vetämällä suuren suuria vankkureita. Näille — mikä eniten kiinnitti huomiotani — oli asetettu tavattomasti kookas epäjumalankuva. Sen pää oli muuhun vartaloon nähden luonnottoman iso ja käsivarret pitkät. Suu oli ikenet irvissä ja kauheat hampaat yhteen puserrettuina, silmät olivat mulkoilevan pyöreät ja veristäviksi maalatut. Molemmat kädet olivat leveillä polvilla, ja koko ruumis, paksusta kaulasta alkaen, oli mitä erilaatuisimpien koristusten verhoamana.
Lähinnä tätä kauhistuttavaa kuvaa oli vankkurien edessä muutamia bramiineita. Hurjasti hyppien he leikkelivät puoli-alastonta ruumistansa terävillä veitsillä tahi hutkivat sitä solmupäisillä, karkeatekoisilla ruoskilla.
Hirmuista oli näytelmä, sillä veri tihkui isoina poreina pitkin rääkättyjä ruumiita, silmät pyörivät raivoisina päässä, ja valkoinen vaahto valui suupielistä, mutta tätäkin hirvittävämmäksi se oli muuttuva. Äkkiä, näet, eräs bramiineista — hän oli luultavasti tullut mielenvikaiseksi — heittäytyi jumalankuvan eteen. Kimeä, luihin ja ytimiin tunkeutuva parahdus täytti ilman, tummanpunainen veri roiskahti korkealle, ja rattaat olivat rusentaneet onnettoman.
Kauhistuneena käänsin katseeni toisaalle. "Oi", huokasin, "eikö missään ole kristillismielisiä ihmisiä, jotka noillekin, pimeydessä vaeltaville raukoille, ottaisivat valistusta jakaaksensa?" Vähänpä tiesin kuinka paljon tuloksetonta työtä lähetyssaarnaajat jo olivat heidän keskuudessaan tehneet.
Hetkiseksi hämmästyivät tapahtumasta juhlasaatossa olijatkin. He pysähtyivät silmänräpäykseksi, ja jumalankuva huojui vankkureilla. Mutta pian oli väkijoukko taasen liikkeellä, nuorat pingoittuivat, ja raskaasti vyöryivät suuret vankkurin pyörät. Muodottomaksi rusentunutta kuollutta kannettiin äkkipäätä hankituilla paareilla, ja bramiinit raivosivat mahdollisesti askeistakin hurjemmin.
Kyllästyin kurjuuden katselemiseen ja kovin mielelläni olisin palannut asuntooni vierashotellissa, mutta kansantungos oli niin valtava, että vasten tahtoanikin jouduin sen mukana yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi pyrkimästäni päämäärästä, etäälle bambu- ja savimajaiseen hindulaiseen kaupunginosaan.
Lopuksi pääsin tungosta pakoon eräälle pienelle sivukadulle. Kuljin sitä eteenpäin syviin mietelmiin vaipuneena. "On omituista", ajattelin, "että järkiolennoiksi luodut ihmiset voivat noin alentua käsin tehtyä epäjumalaa palvelemaan. Ymmärtämättömät raukat, joilla ei ole tietoa ainoasta totisesta Jumalasta, Jumalasta, joka yksin voi hädässä auttaa ja vaaroista vapahtaa".
Näistä mietteistäni herätti minut odottamatta tuskallinen huudahdus aivan läheltä. Katsahdin hämmästyneenä ympärilleni ja kummastuksekseni huomasin, ett'en enää ollut samalla kadulla. Ajatuksiini syventyneenä olin poikennut jollekin äskeistäkin pienemmälle syrjäkadulle, kulkenut sitä ehkä pitkänkin matkan ja nyt minulla ei ollut vähintäkään aavistusta paikasta, missä olin. Mutta mistä olin kuullut huudahduksen, sillä ketään en kadulla nähnyt. Tuolta, erään vähäisen talon portin edustalta, olin kuitenkin kuulevinani kiivasta ottelua ja raskaita, hätääntyneen huokauksia. Juoksin kiireimmiten sinne.
Aivan oikein, siellä mies ja nuori, noin kuudentoista vuotias tyttö olivat keskenään mitä tulisimmassa ottelussa. Molemmat olivat nähtävästi hinduja, sillä heidän ihonvärinsä — joskin sekin oli tumma — oli paljon vaaleampi kuin dravidain, jotka muodostavat Indian varsinaisen alku-asutuksen. Edelliset, arjalaista syntyperää, ovat maan ylimyssäätynä.
Mies — mikäli saatoin huomata — koetti väkivallalla raastaa tyttöä portista sisään, mutta tämä puolestaan yritti epätoivoisen rohkeudella tehdä vimmattua vastarintaa. Hänen ruumiinsa oli notkea ja taipuisa kuin ruoko, kasvot olivat kauniit, silmät säihkyvät ja sysimustat, tukka vahva ja kiharainen. Valtoimenaan se oli levinnyt yli olkapäitten, ja suu joka oli tuskallisesti yhteen puserrettuna, todisti mitä äärettömintä kauhua.