Jos lausumme jonkun lyhyen sanan, esim. »ort», esiintyy tämä sana tajunnassamme yhtenäisenä kokonaisuutena, siitä huolimatta, että sen elementit ovat suksessiivisia eikä simultaanisia. Sitä ajallista kestävyyttä, jonka tällaiset tajunnassa esiintyvät suksessiiviset yhteydet täyttävät, on psykologiassa nimitetty »psyykilliseksi presenssiajaksi»; se on todellinen nykyisyys, joka meistä tuntuu kokonaisuudessaan reaaliselta: lausuessamme t-äänteen sanassa »ort», tuntuvat meistä äänteet o ja r, jotka »todellisuudessa» jo ovat olleet ja menneet, vielä miltei yhtä aistimusvoimaisilta kuin t. Tämä on psykologisesti mahdollista senkautta, että on olemassa se mitä nimitetään »primääriseksi muistiksi» ja tähän sisältyviksi »muistijälkikuviksi» eli »psyykillisiksi jälkikuviksi»: Olkoon ulkoinen ärsytys kuinka momentaaninen tahansa, niin sen keskushermostossa ja psyykessä virittämä kiihoitusaalto ei vaimene heti kun ärsytys lakkaa, vaan taantuu suhteellisen hitaasti maksimista minimiin, s.o. aistimusvoimaisuudesta muistijälkikuvan kautta tavalliseksi valjuksi muistikuvaksi, tavalliseksi mielteeksi. Saattaisi tällöin johtua olettamaan, että ehkä tuo psyykillinen presenssiaika kokonaisuudessaan sisältyykin aina esiintyvien muistijälkikuvien olemassaoloon, että suksessio todellisuudessa ehkä aina onkin simultaanisuutta, senkautta näet, että aktuaalisen ärsytyksen aiheuttaman prosessin rinnalla tajunnassa aina on sen edellä käyneitten prosessien enemmän tai vähemmän vaimentuneet muistijälkikuvat; täten esim. se että lausuessani, t-äänteen sanassa »ort» samalla olen tietoinen sen edellä käyneistä o- ja _r-_äänteistä, merkitsi vain, että lausuessani t-äänteen samalla olen tietoinen vielä melkein aistimusvoimaisista, mutta jo kuitenkin vaimentumassa olevista o- ja _r-_äänteiden jälkeensä jättämistä muistijälkikuvista. Tällainen yritys johtaa ajan elämys primäärisen muistin tosiseikasta ei kuitenkaan näytä vievän tulokseen; tarkastellaan vaan seuraavaa seikkaa. Tajunnassani sana »rot» eroaa jyrkästi sanasta »ort»; jos näiden sanain elementtien erilainen suksessio sisältyisi vain siihen, että lausuessani t-äänteen »rot»-sanassa r-äänteen muistijälkikuva olisi vaimentunut enemmän kuin o-äänteen, jotavastoin jälkimäisessä sanassa suhde olisi päinvastainen, niin pitäisi tietoisuuden näiden eri muistijälkikuvien vaimentumisasteista olla tajunnassani ainakin yhtä selvänä kuin ero »rot» ja »ort» sanain välillä—koskapa tämä fenomenaalinen ero sisältyisi juuri vain äskenmainittuun tietoisuuteen. Ilmeisesti niin ei ole laita. Tämä seikka—muuta mainitsematta—johtaa siihen käsitykseen, että eletty aika on samanlainen »Urphänomen» kuin havaintoavaruuskin näyttää olevan, että se ei ole geneettisesti muusta johdettavissa.

Millä tavalla edellä puheena olleesta psykologisesta ajasta päästään ajan fysikaaliseen käsitteeseen, jota ehdottomasti tarvitsemme? Vastaus epäilemättä kuuluu: mikäli aika on mitattavissa, on se fysikaalinen objekti. Sitä varten on välttämätöntä ensinnä sopia jostain ajan mittayksiköstä. Semmoisena voi tulla kysymykseen vain joku periodinen tapahtuma, olkoon tämä sitten planeetan kiertoliike, valonsäteen jaksottainen värähtely tai joku muu luontainen tai keinotekoinen ilmiö. Ajallinen »kestävyys» merkitsee silloin fysikaalisessa suhteessa mittalukua, joka ilmaisee, kuinka monta ajanyksikköä sisältyy jonkun toisen tapahtuman alun ja lopun väliin; ajallinen »järjestys» taas sitä vastaavaisuutta (Zuordnung) joka vallitsee tutkitun tapahtuman eri vaiheitten ja ajanmittaajana käytetyn tapahtuman eri vaiheitten kesken. Yhtä selvää kuin fysikaaliseen avaruuteen nähden on fysikaaliseen aikaan nähden, että sen täytyy olla täydellisesti relatiivinen, suhteellinen käytettyyn mittayksikköön. Erikoisesti on huomattava, että koska ajallinen kestävyys fysikaalisessa suhteessa vasta tulee määritellyksi senkautta, että tapahtuma mitataan jotakin aikayksikköä käyttämällä, ei fysikaalisessa suhteessa olisi mitään sisällystä kysymyksessä, minkälainen sitten itse aikayksikön ajallinen kestävyys on, onko se suuri vai pieni. Tässä suhteessa voidaan toistaa Poincaré'n avaruuteen nähden tekemä ajatuseksperimentti. Voidaan ajatella, että aika äkkiä rupeaisi virtaamaan tuhannen kertaa hitaammin, että yksi vuorokausi venyisi yhtä pitkäksi kuin kolme vuotta, yksi vuosi yhtä pitkäksi kuin tuhannen. On selvää, että jos tämä ajan hidastuminen koskisi yhtälailla kaikkia luonnontapahtumia, ei se olisi fysikaalisesti millään tavalla todettavissa; fysikaalisen ajan yksikön venyessä tarkalleen samassa suhteessa kuin mitattavat tapahtumat, pysyisivät relatiiviset mittasuhteet tarkalleen samoina; ainoassakaan fysikaalisessa yhtälössä ei muuttuisi mitään. Siis voidaan päätellä, että kysymyksellä, voiko fysikaalinen aika joutua moisten muutoksien alaiseksi, ei ole mitään sisällystä ensinkään. Mutta psykologiseen aikaan nähden tällainen kysymys on täysin järjellinen, sillä psykologinen aika on jotain absoluuttista eikä relatiivista. Saattaapa sanoa, että psykologisessa ajassa alituisesti esiintyy ainakin vähäisiä aiheita mainitunlaisiin muutoksiin, toisinaan tuntuu meistä aika kiitävän eteenpäin peloittavalla nopeudella, toisinaan matavan sietämättömän hitaasti. Ei tunnu mahdottomalta, että jos olisi olemassa järjellisiä olentoja, joiden elämällä olisi sellainen intensiteetti, että se kuluisi loppuun yhden meikäläisen vuorokauden kuluessa, he pitäisivät tätä suunnattomasti paljon pitempänä ajanjaksona kuin me, että he esim. eivät missään tapauksessa käyttäisi sitä ajan yksikkönä.

Tämä osoittaa, että yhtävähän kuin havaintoavaruudesta säilyy fysikaaliseen avaruuteen mitään muuta kuin mitattavan kolmiulottuvaisen kontinuumin käsite, mutta sensijaan ei niitä absoluuttisia kvaliteetteja, kuten esim. näkökoko ja näkömuoto, joita edelliseen sisältyy, yhtävähän sisältää fysikaalinen aika psykologisen ajan kvalitatiivisia absoluuttisia aineksia. Jokaisella kokemallamme ajan katkelmalla on absoluuttisen määrätynlaisen kestävyyden vaikutelma; minuutti, joka juuri on kulunut umpeen, tuntuu määrätynpituiselta riippumatta siitä, mittaammeko sen sekunneissa tai muulla tavoin. Fysikaalinen aika ei toisin sanoen ole mitään muuta kuin eräs yksidimensionaalinen kontinuum johonka kaikki mitä ikinä luonnontapahtumia on voidaan sijoittaa määrättyihin kohtiin. Jos siis otetaan yksi fysikaalisen avaruuden ulottuvaisuuksista ja fysikaalisen ajan ulottuvaisuus, niin huomataan, että nämä käsitteet periaatteessa voidaan rinnastaa keskenään—seikka, joka hämmästyttävällä tavalla on tullut ilmi Minkowskin neliulottuvaisen maailman käsitteessä, jossa—tosin imaginäärisellä luvulla julkilausuttu—aikasuure on täysin koordinoitu avaruuden kolmen ulottuvaisuuden kanssa.

* * * * *

Niin ylipääsemätön juopa kuin näyttääkin aukeavan kvaliteetittoman fysikaalisen maailman ja lukemattomissa kvaliteeteissa loistavan ja soivan välittömän kokemuksen maailman välillä, on kuitenkin merkillistä todeta, että puhtaasti psykologisten lainalaisuuksien nojalla syntynyt luontainen, havainnollinen maailmankuva kantaa runsaasti merkkejä periaatteessa samanlaisista eliminatioprosesseista kuin ne ovat, jotka ovat päätekijöinä fysikaalisen maailmankäsityksen syntymisessä. Tämä ilmenee m.m. siinä, mitenkä luontainen maailmankäsitys puhuu esineiden konstanttisesta ko'osta ja muodosta. Näköaistin predominanssista johtuu, että esineiden koko ja muoto meille näkeville merkitsee etupäässä optillista kokoa ja muotoa. Helposti jää tällöin huomaamatta, että havainnossa itse asiassa ei ole mitään konstanttista kokoa ja muotoa annettuna: jokaisen esineen näkökoko ja näkömuoto vaihtelee etäisyyden ja näkösuunnan myötä. Mutta me pidämme nämä vaihtelut pelkästään näennäisinä, ja määräämme esineen »todelliseksi» ko'oksi sen, jossa se nähdään sopivasta vähäisestä etäisyydestä ja »todelliseksi» muodoksi sen, jossa se esiintyy kohtisuorassa näkösuunnassa. Miksi juuri tämä etäisyys ja tämä perspektiivi on valittu siksi, joka muka paljastaa esineen sellaisena, kuin se »todellisuudessa» on? Yksityiskohtainen tutkimus, johon tässä ei voida puuttua, osoittaa, että tämän vaikuttavat elementaaripsykologiset prosessit, joissa kosketusaistin osuus esiintyy ratkaisevana tekijänä. Kun ottaa huomioon, että kaikki avaruuden mittaaminen viime kädessä merkitsee esineen manuellia käsittelyä, tulee tässä ilmi huomattava analogia siinä, miten sekä luontainen että fysikaalinen maailmankäsitys ajattelevat esineiden ko'on ja muodon.

Tämä analogia menee itse asiassa huomattavasti pitemmälle kuin ensi hetkessä tulee huomanneeksikaan. Meidän havaintomme ovat tosiaan monasti ikäänkuin karkeita mittauksia, kuten eräs fyysikko (Eddington) on äskettäin väittänyt. Erityiset kokeet ovat osoittaneet, että me tavallisissa oloissa olemme vallan kykenemättömät ilmaisemaan esim. mikä kymmenen metrin päässä oleva distanssi täyttää yhtä suuren osan näkökentästä, kuvastuu siis yhtä suurena verkkokalvonkuvana kuin oma eteenojennettu kätemme. Sensijaan on meidän varsin helppo tällaisessa tapauksessa ilmaista sellaista, jota ei ollenkaan havaita: suunnilleen kuinka monta kertaa pitempi omaa kättämme on kymmenen metrin päässä oleva esine. Meidän huomiomme sitoo siis kokonaan ja ehdottomasti se, mitä pidämme esineen mitattavana »todellisena» kokona, riippumatta itse aistivaikutelmasta.

Mutta vielä merkillisempää on, että itse aistivaikutelma on joutunut muovauksen alaiseksi niiden samojen psykologisten prosessien taholta, jotka määräävät m.m. sen, mitä pidämme esineiden todellisena kokona ja muotona. On helppo huomata, ettemme näe esineitä läheskään niin kuin meidän itse verkkokalvonkuvan perusteella pitäisi ne nähdä. Luotamme poispäin astuvan ihmisen kuva pienenee verkkokalvollamme puoleen, kun hän kahden metrin päästä on tullut neljän metrin päähän, mutta itse näkökoko vähenee tuskin huomattavasti; tämä tulee selvästi näkyviin vasta paljon suuremmilla etäisyyksillä. Samoin mitä näkömuotoon tulee. Tämä voidaan erikoisen havainnollisesti osoittaa suorittamalla vastaavia kokeita leikkauksen kautta näkeviksi tulleilla sokeanasyntyneillä, heidän tehdessään ensimäisiä näköhavaintojaan. Tällaiset potilaat näkevät likellä pidetyn pikkulautasen samankokoisena kuin suuren vadin, joka pidetään vastaavassa määrässä kauempana. Jos heidän edessään käännetään visiittikorttia, eivät he ollenkaan tajua, että kysymyksessä on ko'oltaan ja muodoltaan konstanttinen kappale, vaan verkkokalvonkuvan muutosten mukaisesti he havaitsevat jotain, jonka muoto lakkaamatta vaihtuu toiseksi. Vasta vähitellen syntyvät ne psykologiset (resp. sentraalifysiologiset) mekanismit, joiden vaikutuksesta suunnaton määrä muutoksia eliminoituu maailman havaintokuvasta pois. Kaikkein valtavin näistä eliminatioprosesseista on se, jonka kautta me näemme liikettä ainoastaan silloin kuin esineiden keskinäiset paikalliset suhteet muuttuvat, mutta ei sensijaan niissä lakkaamatta toistuvissa tapauksissa, jolloin silmäinliikkeiden johdosta niiden kuvat kiitävät ohi. Mitenkä tavattomasti maailma tällöin itse asiassa huojuu meidän silmissämme, se havaitaan kouraantuntuvasti vasta silloin, kun— niinkuin Stratton kokeissaan teki—linssilaitteen avulla käännetään verkkokalvonkuvat päinvastaisiksi: silloin verkkokalvonkuvat katseen liikkuessa kiitävät odottamattomiin suuntiin ja esineiden nähdään liikkuvan.

Näiden eliminatioprosessien lisäksi tulevat yhtä tärkeät assimilatio- eli täydennysprosessit, joiden kautta me joka hetki ja mitä suurimmassa määrässä täydennämme aistivaikutelmat esineiden havainnoiksi ja mielteiksi. Ajatellaan ihmistä, joka astuu puolipimeään huoneeseen. Jos kysymme häneltä, mitä hän siinä näkee, koettaa hän ilmoittaa, mitä esineitä hän luulee saamiensa epämääräisten aistivaikutelmien tarkoittavan; sensijaan hän luontaisesti ei suinkaan koeta kuvata itse näitä aistivaikutelmia. Itse asiassa havaintoamme ja tämän sisältämää ajattelua läpikotaisin vallitsee esineellinen asennoitus; s.o. me käytämme aistimuksia ja mielteitä etupäässä vain niiden funktionaalisten yhteyksien merkkeinä, joiden kautta simultaanisista ja suksessiivisista vaikutelmista rakentuvat esineiden ja niidenvälisten kausaalisuhteiden käsitteet. Saattaa sanoa, että fysikaalinen maailmankäsitys sisältää tämän, jo alkeellisessa aistihavainnossa vaikuttavan esineellisen asennoituksen puhtaaksiviljeltynä: toisaalta on eliminatioprosessit viety niiden äärimäiseen päähän, kunnes kaikki kvalitatiiviset ainekset on poistettu; toisaalta tämä maailmankäsitys valtavasti ylittää ne rajat, mitä inhimilliselle aistitoiminnalle on asetettu, tässäkin siis vapauttaen meidät subjektiivisista rajoituksista.

Viimeksi esitetty näkökohta ei luullakseni ole vailla merkitystä arvosteltaessa fysikaalisen maailmankäsityksen luonnetta.

Äärimäiseltä positivistiselta kannalta, jota fyysikkojen kesken varsinkin Ernst Mach on tarmokkaasti edustanut, on näet esitetty, että koska me olevaisesta tiedämme vain sikäli kuin se esiintyy inhimillisinä aistivaikutelmina ja muina tajusisältöisinä, ei myöskään fysikaalinen maailmankäsitys saa sisältää mitään sellaista, joka periaatteessa lankeaa aistimustemme piirin ulkopuolelle: fysiikka ei muka lopultakaan voi olla muuta kuin aistimustemme kuvailua. Tätä vastaan on minusta sanottava ennen muuta, että jos tämä vaatimus olisikin tietoteoreettisesti perusteltavissa—jota se nähdäkseni ei ole—, niin olisi sen toteuttaminen kuitenkin psykologisesti mahdoton. Tavalla, jota mikään tietoteoreettinen argumentatio ei voi muuksi muuttaa, on meidän psyykemme primitiivisimpiä havainnoltaan myöten asennoitunut siihen, että se käsittää ja käyttelee aistimuksiamme ainoastaan välttämättä oletettujen tajuamisestamme riippumattomain, todellisuuden funktionaalisten yhteyksien merkkeinä, eikä yleensä kiinnitä niihin mitään huomiota, ellei niitä voida täten käytellä ja käsittää. Toisin sanoin voidaan tämä ilmaista sanomalla, että jokainen vähäisinkin fyysillinen olio ja tapahtuma on niihin aistivaikutelmiin nähden, joiden kautta se on meille annettu, transcendenttinen siinä loogillisessa merkityksessä, että kun me lausumme jotain sen ominaisuuksista, niin ehdottomasti tarkoitamme jotakin, joka ylittää pelkän annetun vaikutelmakompleksin. Jokainen fyysillinen kappale esim. josta meillä on näkö- ynnä kosketusaistimuksia, sisältää aina, sellaisena kuin sen ajattelemme, enemmän kuin nämä: esim. me kosketamme ja näemme vain kappaleen pintaa, mutta pidämme sen sisuksen, jota emme aktuaalisesti havaitse, yhtä todellisena kuin pinnan. Kun siis fysiikka olettaa semmoista, jota periaatteessa ei voida havaita—esim. elektronit—, niin se itse asiassa menettelee periaatteessa samalla tavalla kuin luontainen maailmankäsitys, joka ehdottomasti kuvailee transcendenttisia esineitä oleviksi.