Tarvitsee vain esim. kaataa silmään pisara homatropriiniä, joka lamauttaa silmän linssin. Tällöin tulevat verkkokalvonkuvat epäselviksi, ja sisäinen silmä, sentraalinen näköapparaatti, tekee epätoivoisia ponnistuksia saadaksensa ne tarkoiksi. Näköapparaatin kannalta on ärsyketilanne silloin samanlaatuinen kuin milloin esineet ovat luonnottoman lähellä, jolloin myös niihin akkommodoiminen vaatii vahvoja innervatioita. Mutta koska jälkimäisessä tapauksessa annettuja verkkokalvonkuvia vastaa pienempi »todellinen» eli mitattu koko kuin milloin tähystetään kauempana olevia esineitä, niin näköapparaatti myös edellisessä tapauksessa reagoi analogisesti tähän: kuta vahvempia innervatioita akkommodoiminen vaatii, sitä pienempi näkökoko (Sehgrösse).
Siis on myös esineen havaittu koko eräs kvalitatiivinen ja absoluuttinen vaikutelma, jonka muuttuminen tai muuttumatta jääminen on täydellisesti riippumaton kaikista mittauksista, mutta sitävastoin taas—aistikvaliteettien lailla— täydellisesti riippuvainen sitä synnyttävän elimen, sentraalisen näköapparaatin, sisäisestä tilasta.
Jos näinollen yhä edelleen säilytämme Galilein antaman määritelmän fysiikan objektista—joten fyysilliseen maailmankuvaan sisältyy vain muoto, koko liikunto ja lepo ynnä luku—ja edelleen eliminoimme kolmeen ensinmainittuun määreeseen sisältyvät kvaliteetit, niin huomaamme, että fyysilliseen maailmankuvaan jää jälelle ainoastaan sellaista mitä —ainakin periaatteessa—voidaan mitata; ainoastaan sellaisella olisi fysikaalista realiteettia. Tätähän näytti oikeastaan _Galilei_kin tarkoittaneen, kun hän sanoi että luonnon kirja on kirjoitettu matemaattisilla kirjaimilla.
Tästä väittämästä voidaan tehdä huomattava johtopäätös erikoisesti mitä ajan fysikaaliseen realiteettiin tulee.
Me koemme ajan eräänä »kestävyytenä» (Dauer), jota ilmaisevat sellaiset kielen sanat kuin »kauan» ja »vähän aikaa», ja eräänä tässä kestävyydessä ilmenevänä järjestyksenä, jota kieli tarkoittaa sanoilla »ensin», »sitten», »samalla», »aikaisemmin», »myöhemmin» j.n.e. Tämä eletty aika sulkee sisäänsä kaiken mitä ikinä tajunnassa on, eikä vain osan siitä kuten havaintoavaruus. Samoin kuin avaruus on annettuna samalla kertaa ja havaitaan samalla tavalla kuin näköesineet, samoin aika havaitaan tajunnassa samalla tavalla ja samalla kertaa kuin tajunsisällöt, joita se ikäänkuin hetkellisinä kuplina kiidättää pinnallaan. Nimenomaan on tajunsisältöjen ajallinen järjestys jotakin annettua samassa merkityksessä kuin itse elämykset.
Mutta tässäpä juuri ajan suuri pulma viriää. Meidän ajan käsitteemme on niin rakennettu, että me ehdottomasti kuvailemme ajan äärettömäksi, yksidimensionaaliseksi suureeksi, jossa eletty nykyisyys on ainoastaan ylimeno tämän äärettömyyden molempien puoliskojen, äärettömän tulevaisuuden ja äärettömän menneisyyden välillä. Me emme voi ajatella nykyisyyttä ilman menneisyyttä ja tulevaisuutta; niinpiankuin pidämme nykyisyyttä jonakin todellisena, täytyy meidän, siltä tuntuu, kuvailla myös tulevaisuus ja menneisyys todellisiksi jossain mielessä. Mutta missä mielessä?
Aika on, kuten huomattiin, olemassa m.m. eräänlaisena tapahtumain järjestyksenä. Jotta tämä järjestys voisi olla olemassa, täytyy tietysti niiden tapahtumain olla olemassa, joiden järjestys se on. Mutta tulevaiset tapahtumat eivät, sikäli kuin ne ovat tulevaisia eikä nykyisiä, ole olemassa, siis ei myöskään niiden ajallinen järjestys ole olemassa, siis ei mitään tulevaisuutta »ole olemassa».
Samoin on tietysti menneisyyteen nähden laita. Se että tapahtumat, jotka kerran ovat olleet todellisia, s.o. kuuluneet aktuaaliseen nykyisyyteen, meidän muistoissamme saavat ja säilyttävät eräänlaisen kvasitodellisuuden, ei tietysti muuta asiaa, sillä eihän muisti ole samaa kuin menneisyys.
Mutta ilmeisesti ajan käsitteen ja muistin välillä on syvempi yhteys. Näyttää olevan niin, että ajan käsitteen yksidimensionaalinen äärettömyys syntyy senkautta, että me muistiin, s.o. reproduktioon perustuvan mielletoimintamme kautta ajatuksissa jatkamme nykyisyyden elävää kestävyyttä, joka yksin on todellinen, sen molemmista päistä äärettömiin.
Joka tapauksessa ajan koko problemi näyttää sisältyvän kestävään nykyisyyteen. Sellaisena kuin tämä konkreettisesti koetaan, se ei suinkaan ole mikään matemaattinen piste, joka itse ulottuvaisuutta vailla vain puolittaisi ajan yksidimensionaalisen äärettömyyden menneisyydeksi ja tulevaisuudeksi. Ei näytä vallan mahdottomalta psykologisen analyysin kautta tunkeutua tähän ilmiöön pintaa hiukan syvemmälle.