Tietenkään se ei ole mikään fysikaalinen objekti; voidaan helposti osoittaa, että se samoin kuin varsinaiset aistikvaliteetit on riippuvainen sitä synnyttävän elimen, nim. sentraalisen näköapparaatin tilasta; jälkimäisen vaihdellessa sekin vaihtelee, saattaa samassa ärsyketilanteessa toisinaan esiintyä, toisinaan jäädä esiintymättä.
Sensijaan liikunto fysikaalisena objektina ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin että jokin esine eri ajankohtina on johonkin suhteutussystemiin nähden eri paikassa; fysikaaliselta kannalta ei kellon minuuttiosoittajan ja sekuntiosoittajan liikkeen välillä ole muuta eroa kuin että edellinen on niin paljon hitaampi. Abstrahoimalla absoluuttisesta »ylimenon» elämyksestä, jonka kautta liikunto meidän havainnossamme joutuu sellaiseen fenomenaaliseen erikoisasemaan, saa fysiikka relatiivisen liikuntokäsitteensä.
Vallan vastaavalla tavalla on laita esineiden muodon käsitteeseen nähden.
[Kuva]
Tarkastellaan viereistä kuviota. Se voidaan käsittää joko samanlaisten kaarien rajoittamaksi nelikulmioksi, jolloin huomiomme yhdistää toisiinsa vastakkaiset sivut. Mutta se voidaan myös käsittää toisin: yhdistämällä vasemmanpuolinen ja ylempi ynnä toisaalta oikeanpuolinen ja alempi, siis viereiset sivut, saadaan ikäänkuin pyrstöpäisen leijan kuva—ja kuvio on nyt tykkänään toisennäköinen. Sen fenomenaalinen »näkömuoto» (Sehform) on vaihtunut toiseksi. Ja taaskin tämä »näkömuoto» on jotakin kvalitatiivisesti omalaatuista, nähtävästi erittelemätöntä; nykyinen psykologia puhuu tällaisissa tapauksissa »hahmokvaliteeteista».
Tietenkään ei fysiikka tarkoita tätä kvalitatiivista ja absoluuttista näkömuotoa, kun se puhuu kappalten muodosta, vaan ainoastaan eräitä relatiivisia mittalukuja, joita saadaan jotakin mittauskojetta näyttämällä ja jotka ovat riippuvaisia siitä, mikä suure valitaan mittausyksiköksi. Sensijaan ei tämä mitattu eli siis fysikaalinen muoto ole riippuvainen näkömuodon vaihteluista, koska mitattavan kappaleen ja mittauskojeen koinsidenssit, jotka määräävät fysikaalisen muodon, ovat jälkimäisestä riippumattomia.
Samanlaisiin huomautuksiin antaa aihetta esineiden ko'on käsite.
M.m. Poincaré'lla (Science et méthode, s. 97) tapaamme seuraavan lausuman.
»Ajatelkaamme, että jonakin yönä kaikki maailman etäisyydet olisivat tulleet tuhannen kertaa suuremmiksi: maailma olisi pysynyt samanlaisena, antamalla tälle sanalle sen merkityksen, mikä sillä on geometrian kolmannessa kirjassa. Mutta mikä oli ollut yhden metrin pituinen, olisi nyt kilometrin pituinen, mikä oli ollut millimetrin pituinen, olisi nyt metrin pituinen. Vuode jossa nukun ja oma ruumiini olisivat kasvaneet samassa suhteessa. Herätessäni seuraavana aamuna, minkä vaikutelman saisin tästä hämmästyttävästä muutoksesta? Minä en havaitsisi sitä ensinkään. Kaikkein täsmällisimmätkään mittaukset eivät voisi paljastaa minulle jälkeäkään tästä suunnattomasta mullistuksesta, koska käyttämäni metrimitat olisivat muuttuneet täsmälleen samassa suhteessa kuin esineet joita koettaisin mitata.» Ja tästä Poincaré päättelee—toisaalta, että fysikaalinen avaruus on relatiivinen, toisaalta, ettei ole mitään sisällystä väitteessä, että fysikaalisessa maailmassa tapahtuisi tällaisia muutoksia, joita periaatteessa ei voida mitata.
Taaskin on psykologisen eli havaintoavaruuden laita päinvastainen. Me voimme helposti aikaansaada, että näköavaruuden kaikki etäisyydet, kaikki näköesineet supistuvat puoleen, jolloin me näemme tämän supistumisen, vaikka ne näköesineet, joita mahdollisesti käytämme mittapuina, luonnollisesti ovat saman fenomenaalisen supistumisen alaisia, joten siis mittaustuloksissamme ei esiinny mitään muutosta.