Tähän sanoo James miehekkään sanansa siitä, miten tieteellisyyskin voi muuttua lahkolaisuudeksi: tiedysti voin, jos tahdon, omaksua ahtaan lahkolaistieteellisen kannan ja kuvailla mieleeni, että tämä aistimien ja tieteellisten lakien ja ilmiöiden maailma on kaikki mitä on olemassa. Mutta samalla kun niin teen, kuulen sisällisen äänen kuiskaavan korvaani: joutavaa! Humbugi on humbugia, vaikka se kantaisi tieteellisenkin nimeä, ja jos otan huomioon inhimillisen kokemuksen kokonaisuudessaan, niin kuin sen objektiivisesti näen, ajaa se minut vastustamattomasti ahtaitten »tieteellisten» rajain ulkopuolelle. Se mitä tiedämme, on pisara ja mitä emme tiedä, valtameri.

II

Perusteeltaan sellaisena, kuin edellä kuvasin, esiintyy Jamesin pragmatismi hänen esseekokoelmassaan »The Will to Believe» (1896). Sen ihmisen, jolla on ideaalisia, uskonnollisia tarpeita, täytyy »tahtoa uskoa». Sekä hänen järkensä että hänen rohkeutensa, jonka olemus on antaa itsensä alttiiksi mahdollisuudelle, käskevät häntä tekemään näin. Hänen täytyy katsoa koko elämänsä kokeeksi: uskoa, että elämällä on arvoa. Kuka tietää, kenties meidän ihmisten usko elämän ikuiseen merkitykseen juuri antaakin sille tätä merkitystä? Missä määrin kokeemme onnistuu, missä määrin olemme oikeassa uskossamme, siitä tosin ei saada »tieteellistä todistusta» ennenkuin tuomiopäivänä.

Näin auki ei James kuitenkaan ole kysymystä jättänyt.

Kuuluisassa teoksessaan »The Varieties of Religious Experience» (1902) (joka teos ilmestynee ennen pitkää suomeksi) käsittelee hän ensi käden uskonnollista elämää, persoonallista uskonnollista kokemusta kaikessa laajuudessaan. Tämä tutkimus perustuu mitä runsainpaan kokemus-ainehistoon, joka on koottu sekä nykyiseltä että menneiltä ajoilta, ja valtaa lukijansa yhtäpaljon sen mahtavan avara-mielisyyden kautta, jonka läpitunkema se on, kuin sillä kunnioituksella ja rakkaudella, jolla tekijä käsittelee arkaa ainettaan—arinta, mistä inhimillisen sielun historia tietää kertoa vanhimmista ajoista aina meidän päiviimme asti. Tämän teoksen rikkaitten teoreettisten tulosten joukossa on muutamia, jotka luovat valoa kysymyksenalaiseen periaatteelliseen kohtaan Jamesin filosofiassa. Kaikki korkeammat persoonalliset uskonnot ovat tietäneet ja tietävät yhä vielä kertoa keskuudessaan esiintyneistä »uskonnollisista neroista», kuten voimme heitä nimittää, hurskaista, profeetoista ja pyhimyksistä, joiden sisällisen elämän perus tosiasia on horjuttamaton vakaumus heidän elävästä yhteydestään korkeampien voimien kanssa. Nämä personallisuudet esittävät myös ihmiskunnan korkeimpia saavutuksia siveellisessä, eetillisessä suhteessa; onnellisuus, siveys, rakkaus, kärsivällisyys, itsekieltäymys, kaikki nämä korkeimmat eetilliset ominaisuudet ovat »pyhimyksessä» toteutuneet mahdollisimman täydellisessä määrässä, ja psykologinen keskus, josta ne virtaavat, on hänen tuntonsa jumaluudesta, jonka kanssa hän on välittömässä yhteydessä ja jonka tahto on astunut hänen oman tahtonsa sijalle.

Mutta usein, ennenkuin uskonnollinen personallisuus on kehittynyt tälle asteelle, on hän läpikäynyt toisen, jota, uskonopillista nimitystä seuraten, hyvin voimme kutsua kääntymykseksi ja joka on uskonnonpsykologian huomiota herättävin objekti. Jameskin omistaa sille päähuomionsa.

Tässä kohden paljastuu eräs vallan hämmästyttävä seikka.

Siihen tapaan nähden, miten kääntymys tapahtuu, voimme erottaa eri tyyppejä. Mieltäkiinnittävin kaikista on se, josta James käyttää nimeä »the type of self-surrender»: lukuisissa uskonnollisissa personallisuuksissa on uskonnollinen ponnistus vienyt perille (kääntymykseen) vasta sitten kun yksilön oma tahto on täydellisesti herpaantunut, uupunut, kun yksilö on radikaalisesti tuntenut oman voimattomuutensa koettaessaan itse vapahtaa itseään, ja hän sentähden on kaikkinensa antautunut uskomansa korkeamman armoille, asettunut täydellisesti vastaanottavalle kannalle sen edessä. Tämä itsestään luopuminen ja korkeammalle antautuminen on ja tulee aina olemaan, lausuu James, uskonnollisen elämän vitaalinen käännekohta, sikäli kuin uskonnollinen elämä on jotakin henkistä eikä ulkonaisten sanojen ja pyhien menojen asia. Kristinuskon kehitys yhä suurempaan sisällisyyteen on merkinnyt juuri sitä, että yhä suurempaa painoa on pantu tähän antautumiseen. Eikä se kehitys vieläkään ole päättynyt. Päinvastoin esim. sellainen nykyaikainen liike kuin amerikkalainen »mindcure», joka käyttää psyykillisiä välineitä, panteististä Jumala-aatetta suoranaiseen parantamiseen, esittää tässä yhä etenevää kehitystä.

Mikä tässä on niin hämmästyttävää ja samalla niin ilahduttavaa, on, että nykyaikainen psykologia voi todeta ei ainoastaan tämän uskonnollisen kokemuksen reaalisuutta vaan myöskin sen luonnollisuuden. Uusi psykologia puhuu mielellään personallisuuden keskuksesta, joka toisilla yksilöillä osottautuu erittäin liikkuvaksi, se väittää sielunsisällön kokonaisuudessaan olevan suunnattoman paljon laajemman kuin mitä tämä keskus kulloinkin ilmaisee, ja suurimman osan tätä sisällystä se väittää olevan kerrassaan tajunnan »kynnyksen alapuolella» (subliminaalista). Toisilla ihmisillä (erittäinkin hysteerisillä) tämä alatajuinen »maanalainen» sielunelämä muodostaa kokonaisia järjestelmiä, siellä voi piillä aiheita kokonaan uusiin personallisuuksiin, ja näistä hämäristä valtakunnista voi nousta omituisia keskeytyksiä, aiheita ja sysäyksiä ylös itsetietoisen minuuden päivänvalo-elämään. Tällaisia alatajuisen aktiivisuuden ilmauksia kutsutaan »sielulliseksi automatismiksi» ja niihin kuuluu myös uskonnollinen kääntymys sellaisena kuin se mainitulla tyypillä esiintyy. Tutkijat ovat katsoneet epäilemättömäksi, että voimakas alatajuinen sielunelämä on välttämätön ehto, conditio sine qua non, uskonnollisen kääntymyksen esiintymiselle.

Niinkauan kuin uskonnollista pelastusta kaipaava ponnistaa omaa tahtoaan, elää hän vielä siinä sielunpiirissä, jossa pahimmin tuntuu hänen epätäydellisen minuutensa avonainen haava. Mutta jos hän lakkaa vaivaamasta itseään, saattaa tapahtua, että hänen ponnistuksensa herättämät alatajuiset voimat rauhassa tekevät työtään, kunnes ahtaan minuuden hauraat seinät äkkiä hajoavat ja uudet vilpoiset voimanlähteet vapauttavina kuohuvat yli vaivatun sielun. Persoonallisuus tuntee nojautuvansa jotakin mahtavaa tukea vastaan, joka häntä kannattaa, kokonaan uudet energiat muodostuvat hänen sielunkeskukseen—kauas entisestä—ja ihme on tapahtunut, suurempi kuin mikään muu, ei vähimmin siksi, että se useimmissa tapauksissa on ratkaiseva koko elämälle.