Otaksun, ettei kukaan lukijoista loukkaannu tästä uskonnollisen kääntymyksen sielutieteellisestä selityksestä. Onhan jyrkästi erotettava toisistaan kysymykset selittämisestä, siis ilmiön alkuperästä ja sen arvioimisesta. Ja toiseksi ei tämän psykologisen teorian tarkoitus tietysti suinkaan ole korvata uskonnollista uskoa. Psykologia tosin on paljastanut arvaamattomia voimanlähteitä ihmisessä itsessään, mutta se jättää kuitenkin personallisuuden yksinäisyyteensä, joka voi olla niin kaamea ja usein juuri on »maailmantuskan» syy. Uskonnollisia tarpeita voivat tyydyttää vain loppumattomat syvyydet; niiden polttava tahto on juuri lentää niiden kosmillisten kuilujen yli, jotka näyttävät erottavan sielumme maailmankaikkeuden ytimestä.
Mutta kuitenkin, kuten yllä sanoin: James on uskonnonpsykologisessa tutkimuksessaan ainakin yhdellä askeleella lähestynyt suuren kysymyksensä ratkaisua. Ideaalisia tarpeita omaavan abstraktinen usko elämän ikuiseen henkiseen merkitykseen pyrkii välttämättä pukeutumaan mielikuviin maailman metafyysillisestä rakenteesta. Niin petollinen, jopa vaarallinen, kuin tämä teoreettinen puoli uskonnollisissa sieluntuloksissa onkin—se kun persoonallisen kokemuksen väljähtyessä heti pyrkii tulemaan pääasiaksi, vaikka se itse teossa on jotakin vallan toisarvoista—emme kuitenkaan voi sitä välttää. Ja yllämainitulla tavalla käsitetty uskonnollinen kokemus antaa selviä viittauksia siitä, mitenkä uskonnollinen personallisuus voi käsittää metafyysillisen yksinäisyytensä poistetuksi ja elävän yhteytensä maailman korkeimpien voimien kanssa taatuksi. Voimme uskoa, että sielumme alatajuisten regioniensa kautta on suoranaisessa yhteydessä muiden universumissa löytyvien tajunnan muotojen kanssa ei ainoastaan kaltaisiemme, vaan myös korkeampien henkisten voimien kanssa. Ja me olemme kuulevinämme, että kuiskauksia sieltä syvyyksistä sekaantuu ymmärryksemme arkipäiväiseen toimintaan. Me uskomme esim. mielellämme, että iankaikkisuus on ajaton, ja että »kuolemattomuutemme», jos me elämme ikuisuudessa, ei ole niinkään tulevaisuudessa kuin nyt jo täällä ja meissä ja näin tehdessämme kuulemme sisällistä ääntä, joka sanoo, että niin on. Me tajuamme, että oikea elämän tunnelma sittenkin lopulta on panteistinen, anti-naturalistinen ja optimistinen (»iankaikkinen Jaa», »The everlasting Yes») että suuret mystikot kaikkina aikoina ovat olleet totuutta lähinnä.
Nyt tietysti, sanoakseni sen vielä kerran, kaikki tämä uskonnollisellekin on vain hypoteesia—eihän muuten olisikaan kysymys uskosta. Ero naturalistin ja hänen välillään on vain siinä, että edellinen ei tätä hypoteesia tarvitse eikä sentähden siitä välitä. Uskonnollinen sensijaan tarvitsee sitä ja katsoo, että naturalisti välinpitämättömyytensä takia menettää elämän korkeimmat arvot. Uskonnollinen sentähden menettelee tämän hypoteesin kanssa samalla tavoin kuin muiden hypoteesien kanssa, jotka ovat tarpeellisia; hän tekee kokeen, hän pitää sen toistaiseksi totena, järjestää elämänsä sen mukaan ja antaa kokemuksen ratkaista. Ja se mitä hän uskonnollisesta kokemuksesta on oppinut, antaa hänelle syytä olla toivehikkaalla rohkealla mielellä. Uudet mittaamattomat alueet ovat auenneet hänen eteensä, alueet, jotka ovat häntä likempänä kuin hänen oikea kätensä ja joissa suuret salaisuudet odottavat ratkaisuaan.
Vielä positiivisemmalla kannalla on James viimeksi valmistuneessa teoksessaan »A Pluralistic Universe» (1909). Tässä hän tulee siihen johtopäätökseen, että eri aloilta, psykologiasta, »psyykillisestä tutkimuksesta» ja uskonnollisesta kokemuksesta saadut todisteet puhtaasti teoreettisesti katsoen antavat erittäin suuren todennäköisyyden sille yleiselle maailmankatsomukselle, joka »uskonnollisessakin hypoteesissakin» ilmenee, s.o. opille korkeammista tajunnan muodoista, henkisestä ilmapiiristä, jossa me, sitä käsittämättä, liikumme kuten—koiramme ja kissamme meidän ilmapiirissämme ja johon me suhtaudumme samoin kuin nämä meihin. Kuten nimestä (»pluralistinen maailma») näkyy, asettaa James tässä filosofiansa lähinnä monismin vastakohdaksi, joka pyrkii käsittämään maailman yhteydeksi, kokonaiskappaleeksi (»a block universe»). Sikäli kuin monismi on idealistinen, sekaantuu se Jamesin mukaan voittamattomiin vaikeuksiin koettaessaan selviytyä pahan ja universaalisen välttämättömyysopin eli determinismin ongelmasta. James sentähden suosittelee käsittämään maailman moninaisuudeksi. Tässäkin voimme sanoa hänen seuraavan »toiminnan logiikkaa»: käytännön mies pitää elämää aina moninaisuutena, hän käsittää siinä olevan eri piirejä, tasoja, jotka vaativat kukin omalaatuista suhtautumistaan—mitä on joku Beethovenin jousikvartetti? Hevosen jouhien hankaamista kissan suolia vastaan. Ja samalla!—asia, kuten paha ja onnettomuus, joiden olemassaolo on kiellettävä, hävitettävä, joiden muistokin on unohdettava niinkuin ei niitä koskaan olisi ollut. Irti monistisesta taikauskosta! huudahtaa James. Maailmaa ei suinkaan saa kokonaisuudessaan hyväksyä ja tunnustaa. Niinpä ei James universumin korkeampiakaan voimia käsitä absoluuttisiksi ja kaikkivaltiaiksi, vaan kylläkin rajoitetuiksi; niilläkin on oma ulkonainen ympäristönsä ja omat taistelunsa.—Jamesia voi, jos tahtoo, syyttää polyteismistä. Mutta hän huomauttaa, että näin juuri on toiminnan ihminen aina käsittänyt maailman. Hyvä ja paha ovat maailman akselin vastakkaiset navat, ja juuri tämä voimakas valo- ja varjomaalaus antaa tälle filosofian Rembrandtille sellaisen elämää syleilevän avaramielisyyden.
Hyvin ymmärrettävästä syystä olen tässä syrjäyttänyt varsinaisen teknillisen puolen Jamesin filosofiassa, hänen pragmatisen tietoteoriansa sellaisena kuin hän sen on esittänyt teoksessaan »Pragmatism» (1907). Hänen pragmatisen totuusteoriansa ydin ei ole sen ihmeellisempi kuin että, koska arvostellessamme ajatuksiemme totuutta, näiden »yhtäpitäväisyys» todellisuuden kanssa monessa tapauksessa ei merkitse mitään eikä sentähden voi tulla täytetyksi totuus-kriteriona, täytyy meidän tällaiseksi ottaa se, mitenkä hyvin nämä ajatukset »toimivat», miten hyvin ne vievät meidät tarkoittamaamme tulokseen. Tosi on ajatus, joka »toimii» hyvin. Tämä oppi nyt on antanut aihetta huimiin väärinkäsityksiin, Jamesia on syytetty täydellisestä »illusionismista»: saamme muka tällä perusteella pitää totena kaikkea, mikä on miellyttävää uskoa. Niin kernaasti kuin myönnänkin, että Jamesilla tässä kohdin ilmenee hämäryyttä, jopa ristiriitaisuuttakin, niin on kuitenkin toivoakseni jo edellinen esitys riittävä osottamaan mainitun syytöksen täysin perusteettomaksi.—Toiminnan logiikan kannalta merkitsee vähemmän se, että ajatuksemme kenties eivät ole niin tarkkoja jäljennöksiä todellisuudesta. Ja kaikkein arvokkaimmat ajatuksemme, jotka aina menevät yli tämän hetkisen kokemuksen, eivät sitä juuri tästä syystä koskaan voi ollakaan. Mutta ne voivat siitä huolimatta olla tosia siinä korkeammassa mielessä, että ne tulevat vaikuttimiksi hedelmälliselle työlle, että ne luovat omat todellisuutensa, että ne vievät meidät yli ahtaan maailmamme rajojen tuntemaan uusia aavistamattomia kosmisia tuulia.
Tosin, näin eivät pysty kaikki ajattelemaan, mutta kun katsoo William Jamesin muotokuvan rautaisia piirteitä, on ikäänkuin tuntevinaan hengähdyksen uudesta ihmissuvusta, joka siihen pystyy, suvusta, joka voittaa, sillä se uskaltaa enemmän kuin me, se palvelee korkeampia jumalia kuin me ja sen maailma on syvempi ja salaperäisempi kuin meidän.
(Uusi Suometar 8.9. ja 12.9.1912)
* * * * *
KANSALLISTEATTERIN ERIK XIV (1912)