III
Hamlet esitettiin toisen kerran sunnuntaina, jolloin hra Jussi Snellman näytteli pääosaa. Hänen tulkintansa poikkesi huomattavassa määrässä hra Kilven esittämästä: hänen Hamletinsa oli tuntuvasti nuorekkaampi, tuntehikkaampi, välittömämpi, esitys oli havainnollisempaa, enemmän ulospäin heijastavaa. Tällä saavutti hra Snellman monta etua, hänen antamansa kuva tuli vilkkaammaksi ja vaihtelevammaksi ja kokonaisuus myös varmemmaksi siinä suhteessa, että esittäjällä oli varaa antaa Hamletinsa muuttua loppua kohti, joten kuvaan tuli jonkun verran kehitystä. Mutta epäilemättä hra Snellman myös pienensi Hamletin sisäistä asteikkoa. Tästä tuli kuohahtava, lyyrillisiin purkauksiin valmis nuorukainen, hänen tuskansa oli koskemattoman mielen nyyhkyttävää kärsimystä yksityisten onnettomuuksien edessä—ei mielikuvituksessamme elävän Hamletin maailmantuskaa, viiltävän auttamatonta; pistosanainen katkeruus, jonka hän vuodattaa yli Poloniuksen ja kuninkaan, hajosi ivalliseksi leikinlaskuksi, miltei poikamaisiksi sukkeluuksiksi. Muutamissa kohtauksissa hra Snellman mielestäni onnistui huomattavasti paremmin kuin hra Kilpi; niin varsinkin kohtauksissa Ophelian kanssa, missä hänen eloisampi ilmeleikkinsä tuli hänelle avuksi. Mutta yksitoikkoisuudestaan huolimatta oli hra Kilven esityksessä kenties enemmän tuota epäilyn ja mietiskelyn jäytämää sisäistä turtumista, suureen ratkaisevaan tekoon pystymättömän uneksija-elämää, joka esim. Goethen Hamletista antaman kuvan mukaan on tämän peruspiirteitä. Tätä puolta tehostamalla myös luullakseni enemmän lähestytään sitä onnettoman sielun nerollisuutta, joka on Hamletin sisäisenä olentona.
Hra Axel Ahlbergin kuningas Claudius oli paraita kaikista. Hra Ahlbergin voima kenties ei ole sielullisessa puolessa, mutta hän on ikäänkuin täysin mukautunut näyttämöllisen esityksen ehtoihin ja edellytyksiin, hänellä on varma silmä oikeisiin mittoihin ja ehjiin, ikäänkuin koristeellisiin vaikutuksiin. Niin oli hänen kuninkaansa nytkin varsin kuninkaallinen, ei tosin vallan se luihu rikollinen, jonka pitäisi näkyä kuoren alta, mutta ulkonaisesti sitä sympaattisempi, hillitty ja taitehikas. Rva Raution kuningattarena, hra Raution Poloniuksena, rva Lindelöfin Opheliana olen jo tunnustuksella maininnut.
Näyttämölle asetuksessa oli noudatettu samaa menettelyä kuin »Coriolanuksessa»: etualan laitteet pysyivät kaiken aikaa paikoillaan; muutamissa kohtauksissa saavutettiin näin, varsin vähäisillä muutoksilla hyvinkin onnistuneita vaikutuksia; mainita voi esim. haamukohtauksen ja kuningattaren kammion.—Ohjaus oli hra Lahdensuon.
Yleisöä oli sunnuntainkin esityksessä täysi huone, ja suosionosoitukset vilkkaat.
(Uusi Suometar 13.2., 15.2. ja 18.2.1913)
* * * * *
MUUTAMISTA SIELUTIETEEN PERUSKÄSITYKSISTÄ (1913)
Kysymys siitä, onko sielua pidettävä ykseytenä vaiko moninaisuutena, on, voimme sanoa, aina ollut filosofien harrastuksen polttopisteessä. Sehän oli myös niitä kohtia, joissa vanhojen empiristien ja ratsionalistien mielipiteet jyrkimmin menivät vastakkain. Descartes'n »anima», »substantia cogitans», samoinkuin Leibniz'in »monadi» ovat aina säilyttäneet viehätysvoimansa spiritualistisissa mielissä, joille oppi ehdottomasti yksinkertaisesta ja jakamattomasta sielu-ykseydestä, sielunelämän muuttumattomasta 'kannattajasta' on ollut mieleinen, heidän kuolemattomuustoiveitaan ja metafyysillisen dualismin oppiaan tukevana. Epäilemättä jonkunverran hedelmällisempi on ollut englantilainen empirismi, jota sielutieteessä n. s. »assosiatsio-psykologia» on kannattanut. Tämä suunta, sellaisena kuin sitä ovat edustaneet Englannissa varsinkin Hume, Stuart Mill ja Bain ja Ranskassa Taine on kieltämättä päässyt huomattavan pitkälle pyrkimyksissään kohti varsinaista tieteellistä psykologiaa. Mutta toiselta puolen oli sen sielutieteellinen peruskäsitys—tapa käsittää sielunelämä erillisten mielteiden kokoomukseksi ja selittää sielulliset synteesit pelkästään näiden erillisten mielteiden mekaanisten yhtymisten, s. o. assosiatsioiden kautta—tämä käsitys oli epäilemättä tosiasioille väkivaltaa tekevä. Tämä kävikin ilmeiseksi m.m. sen kautta, että sekä Hume että Stuart Mill nimenomaan tunnustivat seisovansa voimattomina tärkeimmän sielullisen synteesin, minuuden, edessä ja myönsivät olevansa kykenemättömiä sen syntyä selittämään.
Nykyajan sielutiede, sekä filosofinen että varsinaisesti tieteellinen, onkin sentähden—kuten pitkin rintamaa voi huomata— usein sangen jyrkästikin varuillaan assosiatsio-psykologian liioitteluja vastaan. Niinpä voitanee esim. Henri Bergson'in filosofiaa osittain pitää jyrkkänä vastavaikutuksena sitä vastaan. Mitä sielukäsitteeseemme tulee, ovat hänen mielestään sekä 'ykseys' että 'moninaisuus' sellaisia »cadres de l'intélligence», ymmärryksen kaavoja, joihin elävä todellisuus vain väkivaltaisesti pakoittamalla saadaan soveltumaan, »konfektsiovaatteita» eikä suinkaan mitan mukaan tehtyjä (kts lähemmin Aika 1911 s. 433 seur.) Tällaisen »mitan mukaan tehdyn» sielukäsitteen on James koettanut tuoda esiin perustavassa »Sielutieteen periaatteissaan.» Loistavassa luvussaan »tajunnan virrasta» (the stream of thought) suosittelee hän tätä kuvaa karakterisoimaan sielunelämän yleistä luonnetta. Nykyisessä kirjallisuudessa se onkin yleisesti omaksuttu.