Sama assosiatsio-psykologialle vastakkainen suunta huomataan, kuten sanottu, myös ahtaammasti tieteellisessä, kokeellisessa psykologiassa. On huvittavaa mainita muutamia yksityisiä esimerkkejä. Tunnettu ranskalainen sielutieteilijä Alfred Binet (muutamia kuukausia sitten kuollut) on paljon huomatussa teoksessaan »L'étude expérimentale de lintélligence» selvästi osoittanut, että abstraktista ajattelemista on mahdoton käsittää mielikuvien mekaaniseksi leikiksi. Ja mitä kuuluisiin n.s. assosiatsio-lakeihin tulee, niin on niiden arvo mennyt tuntuvasti alaspäin. Monet eivät niitä ollenkaan pidä minään elementaarisina sielunelämää hallitsevina lakeina, vaan puolina eli momentteina vielä alkeellisemmissa sielunilmiöissä. Niin esim. Pierre Janet tunnetussa teoksessaan »L'automatisme psychologique» esittää, mitenkä huomattavimpiin ilmiöihin sielunelämän alalla kuuluu se että kerran muodostuneilla sielullisilla kokonaisuuksilla—joiden syntymisessä sielunelämän aktiivisella, tahto-puolella on voinut olla huomattava osa—, esim. sellaisilla mielikuvakokoomuksilla joita sanomme »esineiksi», on voimakas taipumus uudistua, uudelleen astua tajuntaan (sielullinen automatismi), ja tämä entisten tilojen tajuntaantulo tapahtuu juuri n. s. assosiatsio-lakien kautta. Samaa mieltä on Höffding, joka lausuu: »Kaiken assosiatsionin olennainen ominaisuus on siten taipumus yksityisen elementin tajuun noustua herättää uudelleen koko se tila, josta tuo elementti tai sen kaltainen on ollut osana.»[2] Yhtäpitävästi edellisen kanssa on Binet sitten yllämainitussa teoksessaan osoittanut, että »assosiatsiolait» eivät suinkaan ole samat kaikilla yksilöillä; toisten mieleenjohtuma (idéation) kulkee 'yhtäläisyyden', toisten 'kosketuksen' kautta.

Täten nykyisessä sielutieteessä on huomattavana tuntuvaa sielunelämän kokonaisuuden ja »sielullisen synteesin» tehostamista erillisten sielunainesten kustannuksella. »Sielullinen synteesi» on nykyisessä psykologiassa tavattoman tärkeä ja paljon käytetty käsite. Siten on m.m. Wundt, määritellessään sen lain että sielullisten tekijäin antamassa yhteistuloksessa (synteesissä) aina on jotakin enemmän kuin pelkästään tekijäin summassa olisi, ja johtuen siten oppiin sielullisen energian kasvamisesta, vastakohtana opille fyysillisen energian säilymisestä, antanut paljon huomatun ilmaisun puheenalaiselle käsitteelle. Kenties vielä runsaamman käytännön on se saavuttanut ranskalaisessa sielutieteessä, joka viime vuosikymmeninä mielihalulla on käsitellyt suurinta sielutieteen kysymystä, problemia tärkeimmän psyykillisen synteesin, minuuden eli personallisuuden luonteesta, synnystä ja kokoonpanosta.

Sielunelämässä on synteetisen rinnalla kuitenkin huomattava toinenkin puoli, ja edellisen yksinomainen tehostaminen johtaa yksipuolisuuteen[3]. Sitä välttääksemme ja yrittääksemme uudelleen löytää adekvaatisen ilmaisun sielunelämän yleiselle luonteelle, mutta tällä kertaa tarkoin »mitan mukaan tehdyn» käsitteen eikä ainoastaan kuvan avulla, on meidän mielestäni lausuttava, että sielunelämässä on huomattavana kahdensuuntainen pyrkimys: toinen synteesin kautta johtava yhä suurempaan keskitykseen, ykseyteen, toinen hajoamisen kautta viepä yhä suurempaan erillisyyteen, moninaisuuteen. Normaalisen ihmisen sielunelämä on alituisessa liikkeessä näiden kahden poolin välillä.

Voimakkaassa kestävässä tahdonponnistuksessa, jossa tajuntaa hallitsee yksi ainoa kirkashohtoinen mielikuva, tehtävä teko, kaikkien niiden omituisten tunnesävyjen myötäseuraamana, jotka antavat meille tietoisuuden omasta aktiivisuudestamme ja saattavat minä-tajunnan voimakkaimpana astumaan esiin—silloin on meillä tila, jossa sielullinen synteesi ja keskitys on huipussaan, joka, kuten Pierre Janet eräässä kohdassa lausuu, »pyrkii toteuttamaan filosofien ihanteen, identisen sieluykseyden».[4]

Mutta tämä ihanteellinen tila toteutuu vain silloin tällöin. Jännitys laukee, ja mitä silloin tapahtuu? Äsken istui »minuus» elävästi tietoisena mahdistaan, kaikki langat käsissän, valta-istuimellaan ja hallitsi; nyt se lakkaa olemasta näyttämön ehdoton keskus, siirtyy vähitellen yhä syrjempään, hallitsevasta katselevaan asentoon, ja keskuksen valtaavat mielikuvat, jotka äsken kukistettuina, nyt alkavat saada takaisin itsenäisyyttänsä ja pitää karkeloitaan. Kuta vapaammiksi, irrallisemmiksi ja itsenäisemmiksi ne tulevat, kuta enemmän voimaa ja väriä ne saavat, kuta enemmän lähestymme unennäköä, sitä kalpeammaksi käy minä-tajunta, sitä enemmän herpaantuu sen jännitys, sitä enemmän muuttuu se pelkäksi tajunnan kentäksi, jolla unennäön kirjavat haamut loppumattomana sarjana pitävät temmeltään kummallisessa kuutamoisessa valaistuksessa minkä lähde on tietymätön. Mielikuvat ovat nyt täydelleen itsenäistyneet; kuvista ovat ne muuttuneet olennoiksi ja esineiksi, joiden vaatimus tulla otetuiksi täytenä totena ei kohtaa mitään vastaväitettä.

Unennäössä on meillä toteutettuna vanhojen empiristien sielukäsitys: sielu moninaisuutena, erillisten ainesten kokoomuksena.

Tämä kuvaus kenties hiukan selventää yllä antamaani abstraktista kaavaa.

Sielunelämän luova aktiivinen synteesi saa elää alituisessa taistelussa vastakkaista passiivista hajaantumispyrkimystä vastaan. Jompaankumpaan suuntaan kulkee kunakin hetkenä sielun sisäinen virtailu. Tilaa, jossa tämä jatkuvasti kulkee jälkimmäiseen suuntaan, nimittää Pierre Janet sattuvasti »la misère psychologique». Niinpian kuin, sielullisen energian jatkuvan heikkenemisen takia, uusien synteesien luominen on lakannut, järkkyy sielun tasapaino mitä syvimmin, ennen muodostuneet, mekaanisiksi käyneet mielleryhmät pääsevät ylivaltaan, »sielullinen automatismi» hallitsee, voimaton ajatus taivaltaa yhä auttamattomammin vanhoja polkujaan, eksyy yhä pahemmin omiin sokkeloihinsa, samalla kun ulkoa tai sisältä tulevat mieleenjohtumat eivät kohtaa mitään vastustusta, ne ryhmittävät ympärilleen kaiken mitä tajunnasta löytävät ja kasvavat lumivyöryn tavoin, tehden yksilöstä »piintyneen päähänpiston», »riivauksen», manian tai jonkun muun mielisairauden uhrin. Mielisairaus on monasti ikäänkuin unennäköä, joka kestää vuosia—molemmille on tunnusmerkillistä sielunelämää hallitsevan toisen, passiivisen hajaantumisen periaatteen yksinvalta.

(Aika 7, 59-63)

* * * * *