KULTTUURI JA KEHITYSOPPI (1913)
I
Aaterikas ja oppinut norjalainen kirjallisuushistorioitsija Chr. Collin on keskeneräisen Björnson-elämäkertansa lomaan julkaissut laajahkon filosofisen teoksen, jonka avarasta synteesistä kantaa merkkiä sen pitkä nimi: »Brorskabets religion og den nye livs-videnskab. Med en historisk belysning av darwinismen», s. o. »veljeyden uskonto ja uusi elämäntiede. Ynnä darwinismin historiallista valaisua».
Lukuisten mielenkiintoisten piirteitten ohessa on tämä teos siitä huomattava, että kehitysoppi siinä on katsottu verrattain uudesta, alkuperäisestä näkökulmasta. Se on siinä asetettu historialliseen, kultturelliin ympäristöönsä, katsottu historiallisten edellytystensä ja seuraustensa kannalta. Tulokset tästä ovat sangen huomattavat. Vastoin pintapuolista käsitystapaa, että kehitysoppi syntyi maailmaan kuin kanuunasta ammuttuna sinä Herran vuonna, jolloin Darwin julkaisi tunnetun teoksensa »Lajien synnystä», katsoo Collin kehitysopillisen ajattelun historiassa voitavan eroittaa kolmekin eri aikakautta.
Ensimäinen oli kehitysopin romanttinen kausi, jolloin ajatus eliöiden asteettaisesta muuttumisesta suunnattomien ajanjaksojen kuluessa kypsyi sellaisten tutkijain mielessä kuin Buffon, Erasmus Darwin, Lamarck, Goethe, Saint-Hilare. Mutta tiede otti tämän uuden ajatuksen kylmästi vastaan ja tutkijat, kuten Cuvier, hylkäsivät sen, pitäen sitä ilmassa liehuvana luonnonfilosofiana.
Kehitysopin toinen »realistinen» kausi alkoi silloin, kun Charles Darwin ja Alfred Russel Wallace julkaisivat lyhyet esityksensä valinta-opista, selektsioteoriasta, (1858) ja edellinen seuraavana vuonna lähetti maailmalle ensimäisen suuren pääteoksensa »Lajien synnyn». Tässä muodossaan, »darwinismina», kehitysoppi vähitellen valloitti puolelleen luonnontieteen ja yleisen tietoisuuden, kiitos olkoon sen valtavan tosiasia-paljouden, joka sillä nyt oli tukenaan. Mutta sillä oli nyt myös siinä suhteessa entisestään paljon poikkeava luonne, että oltuansa ennen valoisaa uskoa luonnon hyvyyteen ja ikuiseen kehitykseen, se nyt oli jokseenkin synkkä oppi julmasta loppumattomasta »olemassaolon taistelusta».
Kolmas kausi alkaa tavallaan jo Darwinin toisen pääteoksen »Ihmisen polveutumisen» mukana (1871) ja on käynyt yhä ihmeisemmäksi sitä mukaa kuin varsinainen darwinismi on alkanut vanhentua. »Olemassaolon taistelu» tuskin voi selittää kehitystä ja ainakin antaa se yksipuolisesti väritetyn kuvan elävän luonnon tilasta, jossa yhteenliittymisellä ja keskinäisellä avulla on tärkeä sija taistelun rinnalla. »Ihmisen polveutumisessa» Darwin jo johtui panemaan painoa näihin luonnon inhimillisempiin piirteisiin.
Näillä uuden elämän-tieteen eri kehityskausilla on Collinin mukaan kullakin ollut läheinen yhteytensä oman aikansa henkisen ilmapiirin ja siinä liikkuvien virtausten kanssa. Kehitysoppi eri muodoissaan, on niihin kulloinkin valtavasti vaikuttanut, mutta se on myös ottanut vastaan vaikutuksia. Seuratkaamme näiden vuorovaikutussuhteiden valossa muutamia europalaisen kulttuuripsyyken uudemmista vaiheista.
Kehitysopin romantiselle kaudelle tunnusmerkillistä oli suurin piirtein ottaen valoisa ja toivehikas usko rajattomaan edistykseen. Björnson on kutsunut tätä uus-renessanssin aikakautta, romantiikan suurta virtausta, »suurien tunteiden ajaksi»: taistelussa usein valtavia vastuksia vastaan kasvoi uusi edistyksen, vapauden ja luonnon usko hehkuvaksi ja sielukkaaksi. Esimerkkejä antavat meille Ranskassa Rousseau, Englannissa Shelley ja Saksassa Goethe. »Palaaminen luontoon», joka käsitettiin puhtaaksi ja viattomaksi, vastakohtana sivistysihmisen turmelukselle, ja valoisa usko siinä ilmenevään jumaluuteen, jonka luomiskyky ei vielä ole ohi, vaan joka yhä edelleen toimii ja vaikuttaa uutta luovasti, kulkien kohti yhä korkeampia elämänmuotoja—tämä usko loi niin sanomatonta keväistä hohdetta yli koko ajan, että esim. Condorcet, giljotiinin terä melkein päänsä päällä, kirjoitti rajattoman toivorikkaan »hahmoittelunsa historialliseksi kuvaksi ihmiskunnan edistyksestä». Tänä aikana, jolloin kirjallisuus, maalaus ja musiikki syntyivät uudestaan, luotiin näet myös ensimäiset suuret positiiviset aatteet ihmiskunnan tulevaisuudesta. Filosofi Kant, sama mies, joka nerokkaassa nuoruudenteoksessaan johti taivaankappalten synnyn maailmansumusta ja nuorekkaalla innostuksella näki siinä ilmenevän maailmantaiteilijan toimintaa, loi silmänsä myös tulevaisuuteen ja näki ihmiskunnan historian vievän kohti ikuista rauhaa. Syntyi rauhanaate.
Mutta Kant ei ollut varsinaisen kehitysopin kannalla (hän piti sitä »uhkarohkeana järjen seikkailuna») eikä hän myöskään saattanut tietää mitä uusi elämäntiede tulisi hänen aatteestaan arvelemaan. Ilmeistä on tietysti, että uuden elämän-tieteen lopulliset tulokset tulevat olemaan ratkaisevia rauhanaatteen, yleisinhimillisen veljeyden uskon lopulliselle kohtalolle. Jos elämän-tieteen tulokset vievät siihen suuntaan, että taistelu ja sota on välttämätön inhimilliselle edistykselle, jää tietysti rauhanaate ikuisesti utopiaksi, haaveeksi, joka haihtuu iltaisten pilvien maahan.