Suurin valoajatus, jonka antiikinen sivistys merkillisten seikkailujen jälkeen synnytti ja jätti perinnökseen, ajatus rauhasta maan päällä ja hyvän tahdon liitosta kaikkien ihmisten kesken,—tämä suuri itselaajennuksen ajatus, jonka mukaan vähäinen yksityinen ihminen voi sulkea kaikki ihmiset, kaiken elävän, hellyytensä ja huolenpitonsa piiriin,—kuin tahtoisi hän sanoa: mikään inhimillinen, mikään elävä ei ole minulle vierasta; ei ainoastaan »valtio ole minua», maailma on minua; minä olen sulkenut sen tietoisuuteeni; kaikki muut olennot ovat minua; mitään pahaa ei voi sattua niille ilman, että se koskee minuun; en voi kuulla kenenkään huokaavan tämän maan päällä ilman että tunnen tuskan pistoksen itsessäni;——jos uusi elämän-tiede todella saattaa tämän ihmissivistyksen valoajatuksen sammumaan, koska se sotii elämänkehityksen lakeja vastaan, silloin on tuleva auringonlasku, henkinen jääkausi, jonka veroista vielä ei ole nähty.
Mutta kylmä henkäys, joka on omansa antamaan meille aavistusta tämän jääkauden laadusta, on kerran mennyt yli europalaisen psyyken. Se tapahtui viime vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa, pessimistisenä reaktsiona »suurten tunteiden ajan» suunnatonta optimismia vastaan. Mutta tämä suuntaus sai tavatonta tukea »darwinismista», elämän-tieteen uudesta muodosta. Sillä darwinismi on militaristinen, sotainen elämänkäsitys niinkuin ei mikään muu. Elävien olentojen erinomainen hedelmällisyys ja ravinnon sekä tilan rajoitus, ne aiheuttavat sen loppumattoman »taistelun olemassaolosta», jossa väkevämpien säilymisen kautta tapahtuu »luonnollinen valinta» ja sen seurauksena kehitys. Väkevämmän oikeus, itsekkyyden moraali näyttää olevan luonnollinen johtopäätös tästä opista. Se kohtaakin meitä erinomaisen taajaan viime vuosisadan jälkipuoliskolla.
Selvemmin Nietzschessä, joka opillaan orjamoraalista antoi häpeällisen leiman lähimmäisrakkauden ajatukselle. »Tulkaa koviksi!» »Kuolema heikoille!» Heikot on muserrettava »hurjalla julmuudella»… Emme voi tulla »yli-ihmisiksi» muuta kuin nutistamalla luonnon »tusinatavaran». Ne, jotka tahtovat veljellistä yhteiskunnan järjestystä, tuomitsee hän »yhtäläisten oikeuksien kääpiö-eläimiksi». Ja joskaan uuden elämän-tieteen edustajat itse eivät mene yhtä pitkälle, käy heidän ajatuksensa samaan suuntaan. Haeckel lausui v. 1877: »Darwinismi ei ole demokraatinen ja vielä vähemmän sosialistinen. Sen tendenssi voi olla yksistään ylimysmielinen. Oppi luonnollisesta valinnasta opettaa meille, että ihmiselämässä, aivan samoin kuin eläinten ja kasvien elämässä, ainoastaan pieni vähemmistö voi elää ja kukoistaa. Suurten joukkojen täytyy kuolla nälkään tai sortua kurjuuteen… Julma ja armoton olemassaolon taistelu, joka riehuu kautta koko elävän luonnon ja jonka luonnonlakien mukaan täytyy riehuta, tämä lakkaamaton ja säälimätön kilpailu kaikkien elävien olentojen välillä, on kieltämätön tosiseikka. Vain pieni vähemmistö voi jäädä eloon… Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut», lisää Haeckel, antaen päinvastaiseen käännetyn merkityksen tälle evankeliumin sanalle.
Kuinka pimeäksi luonnonnäkemys oli käynyt, siitä antaa edelleen Darwinin toisen »adjutantin», englantilaisen professori Huxleyn lausunto (1888) hyvän käsityksen. Luonnon ikuinen taistelu, sanoo hän, jossa voimakkaimmat, nopeimmat ja viekkaimmat jäävät eloon taistellakseen taas seuraavana päivänä ja kärsiäkseen, sillä kärsimys on sekä voitettujen että voittajien palkka, tämä taistelu »tapahtuu jokaisessa maailman kolkassa, tuhansia kertoja joka minuutti, ja jos korvamme olisivat kyllin tarkkoja, kuulisimme loppumatonta huutoa, jommoista Dante kuuli helvetin portilla…»
Oppi väkevämmän oikeudesta darwinismin johtopäätöksenä tuntuu myös mitä selvimmin viime vuosisadan jälkipuoliskon yhteiskuntaopissa ja käytännöllisessä politiikassa. Darwinismin syyksi on meidän myös pakko lukea se, että rauhanaate tällä ajalla tuskin ollenkaan on päässyt edistymään. Se elää yhä vielä lapsen kapaloissaan ja kansojen keskinäisissä väleissä, missä sen pitäisi vallita, on ratkaisijana mitä alkeellisin itsekkäisyys. Eikä sitä ole syytä ihmetellä, niin kauan kuin yhteiskuntaopin julkiset opettajat, kuten esim. eräs saksalainen professori Hasse, lausuvat tämänsuuntaisia mielipiteitä: »Lähimmäisrakkauden moraali on luvallinen (!) yksilöiden kesken.» Mutta mitä kansakuntiin tulee, täytyy »itsekkyyden moraalin astua yksilöiden kesken luvallisen lähimmäisrakkauden sijaan». Luonnollisia ovat tältä kannalta myös lausunnot sellaiset kuin Bismarckin (1891) »sota on luonnonlaki; se on olemassaolon taistelua yleisemmässä muodossa», tai Moltken: »sota kuuluu osana Jumalan maailmanjärjestykseen». Ihmeellistä kyllä, näyttää darwinismi näissä miehissä hyvästi sopeutuvan heidän vanha-testamentillisiin sodanjumala-käsityksiinsä, samoin kuin se Englannissa esim. darwinistisen lord Salisburyn persoonassa yhtyi imperialismiin, europalaiseen rosvopolitiikkaan siirtomaita ja kaukaisia kansoja, kuten buureja, kohtaan.
Collin ei tämän johdosta epäile lausua: »Me alamme täten saada historiallisen yleissilmäyksen tähän mahtavaan ajatusvirtaukseen, joka voidaan merkitä uusimman ajan merkillisimmäksi ja turmiollisimmaksi taikauskon muodoksi.»
Mutta jos kerran darwinismi on tosi, silloin on myös sen johtopäätös tämä militaristinen filosofia tosi, eikä mikään taikausko—Krapotkin sanoo »Muistelmissaan»: »Ei ole mitään rosvotyötä sivistyneen yhteiskunnan keskuudessa tai valko-ihoisten ja n.s. alempien rotujen välisessä suhteessa tai väkevien ja heikkojen kesken, jota ei sen (darwinismin) kautta voida puolustaa».
Nyt on Collinin mielestä uudemman biologisen tutkimuksen tulos epäämättömästi se, että darwinismi, olemassaolon taistelua kehityksen tekijänä tehostaessaan, on ehdottomasti yksipuolinen.
Mutta ennenkuin jätämme kehitysopin toisen darwinistisen kauden, siirtyäksemme kolmanteen, on syytä vielä kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin darwinistinen elämänkäsitys ja -tunnelma on vaikuttanut kirjallisuuteen. Jos uskomme tämän sangen herkäksi ajan yleisen henkisen ilmanpainon mittaajaksi, on darwinismin täytynyt jälkimäiseen vaikuttaa tavattomasti. Lukemattomissa muodoissa kohtaa meitä uudemmassa kirjallisuudessa kuvaus luonnon »välinpitämättömyydestä», moraalittomuudesta ja julmuudesta. Kun se kehitysopin ensi kaudella nähtiin idyllisenä, esiintyy se nyt brutaalisena. Kun se ennen oli miltei inhimillisempi kuin ihmiset itse, on se nyt mahdollisimman jäisesti epäinhimillinen. Suuremmassa tai vähemmässä määrässä on koko sivistynyt ihmiskunta saanut tuta sitä harmaata pilvisyyttä, jossa uudempi kirjallisuus niin suureksi osaksi on elänyt. Missä määrin tämä pessimistinen suuntaus on pidettävä äärimäisyyteen menneenä reaktsiona »suurten tunteiden ajan» epäilemättä liiallista optimismia vastaan ja eikö sen perustuksena oleva käsitys luonnon »välinpitämättömyydestä» itse asiassa ole yhtä mytologinen kuin aikaisemman ajan luonnonkäsitys, siitä lähemmin seuraavassa, kun siirrymme tarkastamaan kehitysopin kolmatta kautta, jonka, kuten mainittu, tavallaan alkaa jo Darwin itse toisella pääteoksellaan.