Mahdotonta on tietysti vieraan mennä sanomaan, kuinka paljon tässä neiti Jotunin kansankuvauksessa on hänen oman tempperamenttinsa ja nykyaikaisen elämännäkemyksensä luomaa subjektivisuutta. Voisihan kenties tuntua suhteellisesti liian suurelta se osa, jota sukupuolisuhteet ja -mietteet näissä, tosin aivan alkuperäisissä ja luonnonomaisissa ihmisissä ja oloissa näyttelevät, niillä kun on niin ratkaisevasti keskeinen asema niissä. Mutta joka tapauksessa on tämän kuvauksen lukijalla tunto todellisesta, herkin silmin nähdystä elämästä. Siihen vaikuttaa suuressa määrässä sen täydellisesti ehyt, kansanomainen tyyli, joka alkuperäisyydessään hakee vertaistaan kirjallisuudessamme. Tuntuupa kuin olisi vuoropuhelukin—vanhastaan neiti Jotunin vahva puoli—käynyt vielä entistäänkin kiinteämmäksi ja käänteissään sujuvammaksi. Ja aina on välillä joku näkemys, joka iskeytyen mieleen erehtymättömällä voimalla avaa laajoja näköaloja kauas yli tämän alkuperäisen savolaisen maalaiselämän—uusia todistuksia neiti Jotunin läpitunkevasta katseen terävyydestä ja hänen viileän älynsä väistymättömästä pyrkimyksestä objektiviseen elämän ja maailman tuntemukseen. Parhaita tällaisista on mielestäni kymmenes katkelma: talon miehet viettäen päivällislepoaan nukkuvat päivänpaisteessa pihamaalla; pappi Nyman katselee heitä ohikulkiessaan ja tulee siinä ajatelleeksi kuinka kiinni maanpovessa ihminen on ja kuinka se hälle on kaikki. Ihanan runollinen on myöskin loppu: aamun sarastus yli äärettömän luonnon ja onnettoman Eveliinan tulo Jahvetin aitasta. Annastiinan, talon toisen piian, nuori äitiys esiintyy hennossa puhtaudessaan ja kauneudessaan liikuttavan herkkänä sen yleisen primitivisyyden ja kömpelyyden rinnalla, joka näissä seikoissa muuten on vallalla. Ihaillen katsoo nuoreen vaimoonsa rehellinen Jussi, joka näin isänä tuntee itsetuntonsa nousevan ja elämänsä nyt vasta oikean arvon ja sisällyksen saavan.

Erittäin ilahduttava on se uusi kehitysaste, joka tässä Maria Jotunin kuvauksessa hänen aikaisempaan tuotantoonsa verrattuna esiintyy. Jos siinä useinkin tuntui pohjalla kipeä katkeruus ja uhma, niin on hänen tarkastelunsa nyt intohimottoman rauhallinen, sovinnollinen kuin elämä itse, johon kaikki unohtuu. Huumori, joka tuolloin tällöin pilkahtaa esiin, on siitä pettämätön merkki: elämän pienuuden kanssa on silloin tehty ainakin jonkunlainen sovinto.

Epäilemättä uskallamme ainakin jossain määrin pitää pappi Nymania tekijättären oman elämäntunnon tulkkina. Kurjan kurja oli hänen, kodittoman maankiertäjän kohtalo, jos sitä tavallisten mittakaavain mukaan arvosteli. Ja tuntuipa se joskus siltä hänestä itsestäänkin; hän heltyi itkemään yksinäisyyttään, elämän autiutta ja kärsimystä. Mutta naurahtaa täytyi sitten taas sille hetkelliselle tuskalle. Ajatuksen heikkoutta se vaan oli. Jos oikein oman pienuutensa tunsi, niin mitä tarvitsi surra, kun ympärillä oli ääretön, rikkaudessaan rajaton luonto, jonka tuhannet värit ja vivahdukset mielen huumasivat? Ja mitä katua, kun kulki sitä tietä, jota oli kulkemaan pantu, ja kun kerran tiesi saavansa levon ja sovinnon, kun joka askel oli askel sitä kohti?

Näin katsoen oli kaikilla kärsimyksillä oma merkityksensä ja hyötynsä ihmiselle. Ne riistivät hänen yltään kaiken valheellisen korskan ja saattoivat ymmärtämään sitä positiivista arvoa, joka on elämän intohimottoman tarkastelun rauhassa ja ilossa. Onhan suurin hulluus luulotella olevansa enemmän kuin muut; maan kamarassa on jokainen ryntäitään myöten kiinni, eikä »tuo niin tärkeä ja mahtava tapaus tässä luomakunnassa ollut, jos yksi poistui, toinen sijaan tuli». Kun lois-Lienaa vaivaa omatunto kastamattoman lapsensa kuolemasta niin, että hän on menettämäisillään järkensä, vapauttaa Nyman hänet syyllisyydentunnostaan vakuuttamalla, että on rikos epäillä Herran huoneenhallituksen oikeutta ja hänen asioihinsa sekaantua: pitäkööt ihmiset vaan huolen omistaan. Suurta kykyään eläytyä näiden alkuperäisten ihmisten ajatuskantaan ilmaisee tekijätär siinäkin, miten hän suhtautuu heidän primitiiviseen uskonnolliseen käsitystapaansa. Resignoitu nöyrtymys kohtalon ylivallan edessä ilmenee tällöin senkin päävaatimuksena. Ja omituista on nähdä, kuinka näin ymmärretyn uskonnollisen ajatuskannan ja nykyaikaisen, älyllisen elämännäkemyksen välillä, mikä kuultaa pappi Nymanin puheiden läpi, on vain se, usein miltei näkymätön eroitus, mikä on eksaktisen ymmärryskäsitteen ja ajatusmaailman syvästi juurtuneen symbolin välillä.

En lopuksi malta olla ilmaisematta surkutteluani siitä kohtelusta, jonka alaiseksi tämä Maria Jotunin uusi novelli, sellaisenaan merkkiteos suomalaisessa kirjallisuudessa, on eräillä tahoilla joutunut. Ovat uudistuneet taas nuo vanhat syytökset »epäsiveellisyydestä», »raakuudesta» j.n.e. Tiedettäköön, että ne samalla sisältävät vihollisuutta kaikkia empimättömän rehellisiä ja itsenäisiä elämänpyrkimyksiä kohtaan. Ja tiedettäköön, että nämä pyrkimykset juuri siksi ovat tuhannen kertaa siveellisempiä kuin syyttäjiensä, että ne eivät ota vähintäkään huomioon epäilyttävän sovinnaisia »siveellisyys»-näkökohtia. Miksi ei koskaan ajatella sitä läheistä analogiaa, mikä on puhtaasti tieteellisten harrastusten ja sellaisen taiteen välillä, jota Maria Jotuni tässä novellissaan edustaa? Tiedettä voidaan harjoittaa puhtaasti sen itsensä vuoksi, eivätkä siitä ota loukkaantuakseen muut kuin kenties jotkut äärimäiset hyötyintoilijat. Niin on tämä taidekin puhtainta »taidetta taiteen vuoksi», sikäli kuin sen ydinolemus on todellisuuden havainnollisessa näkemyksessä, sellaisena kuin se yksilöllisessä sielunelämässä kuvastuu.

(Aika 4, 326-328)

* * * * *

NYKYAJAN FILOSOFEJA HENRI BERGSON (1911)

Tämänkin aikakauskirjan sivuilla on jo näkynyt heijastuksia niistä uusista filosofisista virtauksista, jotka suurissa sivistyskeskuksissa ovat vuosikymmen tai pari sitten syntyneet ja nyt ovat siellä par'aikaa innokkaan keskustelun ja kuuman kiistankin esineinä. Jokainen, joka on tullut silmäilleeksi uusinta filosofista kirjallisuutta, on siellä nähnyt »pragmatismin» nimen ja varmasti joko sangen voimakkaan vastenmielisyyden tai sitten sympatian merkeissä. Kuitenkin tuskin saattanee pitää »pragmatismia» ajan uuden filosofisen tunnussanan ensimäisenä ilmilausujana—tämän tekijä on ennemminkin se jo maailmankuuluisuuden saavuttanut ranskalainen ajattelija, jonka nimi on ylempänä.

Ajan kiistakysymys on, kuten sata vuotta sitten Kantin aikaan, inhimillisen tiedon vaikea probleemi. Mutta tähän kysymykseen ei tällä kertaa käydä ollenkaan samoilla edellytyksillä eikä samoilla pyrkimyksillä kuin Kantin aikaan. Päinvastoin kohdistuu yksi liikkeen päärynnäköitä juuri Kantia vastaan. Tämä ajattelija tahtoi itse määrätä positiivisten tieteiden työohjelman ja asettaa niiden peruskysymykset: nyt on yksityistieteissä itsessään laajassa määrässä huomattavissa filosofista harrastusta; ne tahtovat itse, kukin alansa mukaan, määrätä työnsä laadun ja edellytykset. Ja monet näistä eri alojen filosofeista ovat arvoltaan asetettavat ensi riviin nykyajan ajattelijain keskuudessa. Mutta samalla ovat monet näistä filosofisista pyrinnöistä yksityistieteiden alalla myöskin tuoneet runsaita aineksia siihen työpajaan, jossa on nykyisen liikkeen toinen ja tärkein lähtökohta: inhimillisen ymmärryksen psykologiaan. Tällä alalla on käsityskannoissa tapahtunut jyrkkä muutos. Jos mikään on selvää ja kysymyksistä vapaata—ajattelee jokapäiväinen katsantokanta—, niin tottakai sitä on logiikkamme ja ymmärryksemme toiminta. Mutta näin ei ole ollenkaan laita. Edistyvän tutkimuksen edessä hajaantuu inhimillinen ymmärrys yhä selvemmin joukoksi taipumuksia ja pyrkimyksiä, jotka ovat aivan yhtä emotsionaalista (tunneperäistä) laatua kuin muutkin sielunelämämme liikunnot. On osoittautunut mahdottomaksi eroittaa älyä muista sieluntoiminnoista ja halkaista sielunelämämme kahtia: teoreettiseen ja käytännölliseen puoleen.