Henri Bergson on iiriläistä sukuperää; hän syntyi Pariisissa 1859. Käytyänsä läpi Ècole Normale'n oli hän pari vuosikymmentä filosofian opettajana eri maaseutukaupungeissa. V. 1900 nimitettiin hänet Collége de France'in professoriksi ja valittiin seuraavana vuonna Ranskan Instituutin jäseneksi. Hänen tähänastisista teoksistaan ovat tärkeimmät: Essai sur les dunnées immédiates de la conscience (Tutkimus tajunnan välittömistä tosiasioista; 1889, tohtorinväitöskirja), jossa hän lyhyessä muodossa jo on esittänyt useimmat nerokkaista perusaatteistaan. Matière et Mémoire (Aine ja muisto; tutkimus ruumiin ja sielun keskinäisestä suhteesta, 1896), jossa Bergson osoittautuu omituisen dualismin kannattajaksi. Samalla hän kuitenkin tavallaan voittaa tämän dualismin, määrittelemällä sielunelämän tunnusmerkilliseksi ominaisuudeksi muiston ja aineen tunnusmerkiksi konkreettisen ulottuvaisuuden, mitkä molemmat yhtyvät inhimillisessä havainnossa. Le Rire (Nauru, 1900), pieni nerokas tutkimus koomillisuuden näennäisesti vähäisestä, mutta vaikeasta kysymyksestä. Tämä teos on vasta-alkajalle sopivin johdatus Bergsonin ajatusmaailmaan (on käännetty m.m. ruotsiksi nimellä Skrattet, 1910). L'Evolution créatrice (Luova kehitys, 1907), joka yleisen, kriitillisesti käsitellyn kehitysopin valossa esittää muutamia puolia inhimillisen älyn kehityksestä ja samalla sisältää laajimmassa muodossaan Bergsonin metafyysillisen katsantokannan.

Bergsonin merkitys kotimaassaan on tavaton. Kuten aikoinaan Hegeliä, käyttävät hänenkin ajatuksiaan jyrkästi vastakkaiset puolueet, sekä uskonnollismieliset että sosialistit, aseenaan. Osaksi on tämän ajattelijan kuuluisuuteen varmasti vaikuttanut hänen verraton tyylinsä, jonka kaltaista psykologisessa taipuisuudessa ja nerokkaasti käytettyjen vertauskuvien häikäisevässä kirkkaudessa saa hakea vain kaikkein suurimmilta kirjailijoilta. Välittömästi ymmärretyn elämän raikas tuoksu henkää lukijaa vastaan hänen abstraktisimmaltakin sivultaan.

I

Ymmärryksen tehtävä on ohjata meidän toimintaamme. Mutta toiminnassa kiinnittää harrastustamme päämäärä; välikappaleet merkitsevät vähän, kunhan vain se saavutetaan. Tästä johtuu, että olentomme kokonaisuudessaan ojentuu kohti toteutettavaa päämäärää, mutta siitä johtuu myös, että me selvästi käsitämme ainoastaan toiminnan loppupään, jossa aktiivisuutemme asettuu lepoon. Sensijaan itse toiminnan varsinaiset liikkeet joko jäävät tajunnastamme pois tahi saapuvat siihen vain aivan hämärinä. Ottakaamme esimerkiksi aivan yksinkertainen toiminta: käden liike. Minne joutuisimmekaan, jos meidän ennakolta täytyisi kuvailla kaikki siihen sisältyvät jännittämiset ja kokoonvetämiset tahi vaikka vain yksitellen havaita ne sillä aikaa kuin toiminta tapahtuu. Ymmärryksemme asettuu heti kohta loppupäähän; se luo kuvan, kaavamaisen ja yksinkertaistutetun, toiminnasta, jonka se ajattelee jo suoritetuksi. Ymmärryksemme ei siis aktiivisuudesta kuvaile muuta kuin saavutettavat päämäärät, s.o. lepokohdat. Meidän aktiivisuutemme siirtyy hyppäyksittäin päämäärästä toiseen, vanhasta lepokohdasta uuteen, mutta älymme kääntyy mikäli mahdollista poispäin paraillaan tapahtuvasta liikkeestä katsellakseen vain jo suoritetuksi ajatellun liikkeen ennakkokuvaa.

Mutta kaikki todellisuus on liikettä, muutosta. Turhaan haetaan muutoksen alta oliota, joka muuttuu. Ainoastaan tyydyttääksemme mielikuvitustamme liitämme me liikkeeseen liikkuvan esineen. Tieteen silmien edessä liikkumaton yhä enemmän hajaantuu liikkeeksi tai pakenee yhä kauemmaksi. Mutta jos jäisimme tähän käsitykseen todellisuudesta, jos pitäisimme ainetta vain ikuisena virtailuna, kävisivät meidän toimintamme mahdottomiksi; yhdellekään näistä emme saisi päämäärää. Me tuntisimme kunkin niistä haihtuvan tyhjään mikäli se lähestyisi päämääräänsä, emmekä voisi saada ennakkotietoa ikuisesti pakenevasta tulevaisuudesta. Jotta aktiivisuutemme pääsisi yhdestä toiminnosta toiseen toimintoon, täytyy aineen kulkea yhdestä tilasta toiseen tilaan. Loppumaton muuttuminen hajoaa täten joukkoon muuttumattomia tiloja: keinotekoisia, mutta välttämättömiä tuotteita, joilla me korvaamme epäkäytännöllisen puhtaan todellisuuden. Tämän pysähtymättömästä liikkeestä otamme liikkumattoman silmänräpäyskuvan, jota kutsumme käyttämämme ilmiön tämänhetkiseksi olotilaksi ja jota pidämme todellisuutta vastaavana, kunnes pysähtymättä jatkunut muutos on kasvanut kyllin voimakkaaksi voittaakseen meidän ajatuksemme onnellisen inertian: me sanomme, että ilmiö on muuttanut olotilaa. Tällainen kinematograafinen luonne on ajatuksellamme ja tällaisista liikkumattomista silmänräpäyskuvista on kokoonpantu luonnollinen käsityksemme todellisuudesta. Ja niinkuin filminauha, kyllin nopeasti liukuessaan silmiemme ohi, antaa illusionin liikkeestä, josta kuitenkaan ei näy jälkeäkään niissä itsessään, samalla tavoin uskomme me, että asettaessamme peräkkäin tilat, joihin ajatuksemme on kiteyttänyt konkreettisen tapahtumisen, voimme uudelleen todellisuuden tarkasti rakentaa tämän. Ja me unohdamme, että nämä »tilat» ovat vain meidän oman ajatuksemme tuotteita, sen määrätystä pisteestä ottamia liikkumattomia silmänräpäyskuvia.

Jos ymmärryksemme olisi olemassa puhdasta teoriaa varten, niin se luonnollisesti koettaisi asettautua liikkeeseen itseensä, sillä tämä on todellisuus, ja liikkumattomuus ei koskaan ole kuin näennäinen tai relatiivinen. Mutta ymmärryksen tarkoitus on kokonaan toinen. Se kulkee päinvastaista tietä; sen luonnollinen taipumus on lähteä liikkumattomasta, ikäänkuin tämä olisi viimeinen realiteetti; ja kun se tahtoo luoda kuvan liikkeestä, konstruoi se sen asettamalla vierekkäin liikkumattomuuksia. Tämä kuva, niin keinotekoinen kuin se onkin, on sille kuitenkin riittävä. Käytännöllistä loppupäämääräänsä varten tarvitsee ymmärrys ainoastaan »praktillisen ekvivalentin» todellisuudelle. Siitä johtuukin, että meillä ei ole selvää mielikuvaa muusta kuin liikkumattomasta.

Samaten kuin liikkumattomuus on myös diskontinuiteetti ymmärryksellemme positiivisempi seikka kuin kontinuiteetti. Se mikä meistä kulloinkin näyttää varsinaisesti todelliselta, on valitsemamme ja luontoon sovittamamme diskontinuiteetin muoto. Se kiinnittää meidän tarkkaavaisuuttamme, koska meidän toimintamme järjestyy sen mukaan. Sensijaan yhtäjaksoisuuden, kontinuiteetin, mielikuva on enemmänkin negatiivinen; omaksuessaan sen määrätyssä tapauksessa meidän ymmärryksemme itse asiassa vain kieltäytyy pitämästä sitä tai tätä jaottelua ainoana mahdollisena. Meidän ymmärryksellemme on sentähden luonteenomaista kyky suorittaa jaottelua minkä lain mukaan tahansa ja taas panna ilmiö kokoon minkälaiseksi järjestelmäksi se haluaa. Tämä dekompositsioni- ja kompositsionikyky on meillä mielessä, kun sanomme, että on olemassa avaruus (l'espace), s.o. homogeeninen ja tyhjä tila, rajaton ja rajattomasti jaollinen, kelpaava yhtä hyvin mihin jaottelutapaan hyvänsä. Tämänlaatuista tilaa ei mikään havainto sisällä; se on ainoastaan ajateltu. Se mikä on havaittua, on värillinen, vastustuskykyinen ulottuvaisuus, joka jakaantuu reaalisten kappalten ääriviivojen mukaan. Mutta kun kuvailemme kykyämme vaikuttaa tähän aineeseen, s.o. kykyämme hajoittaa ja panna kokoon se mielemme mukaan, projisioimme me yhdellä kertaa kaikki mahdolliset hajoitukset ja kokoonpanot reaalisen ulottuvaisuuden taakse ja käsitämme ne homogeenisen, tyhjän ja indifferentin avaruuden muodossa. Tämä avaruus on sentähden ennen kaikkea meidän mahdollisen, esineihin kohdistuvan toimintamme kaava, ymmärryksen kertakaikkinen ennakkokuva.

Avaruuden, abstraktisen paikallisuuden merkitys meidän ymmärryksemme mekanismissa, erittäinkin sen muotojen syntyhistoriassa on suunnattoman suuri. Se vasta antaa ymmärryksemme taipumuksille vapaan, menestyksellisen työalan ja synnyttää senkautta meissä erikoisen mekanistisen vaiston (l'instinct mécanistique de l'esprit), joka niillä aloilla, missä on kysymys vaan mahdollisimman suuresta käytännöllisestä herruudesta yli aineen, on luonnollinen, mutta toisilla aloilla taas, missä sen käyttämät karkeat, liikkumattomat muodot eivät ole paikallaan, synnyttää vaan loppumatonta sekaannusta ja ihmiskunnan ikäisiä ratkaisemattomia kysymyksiä.

Tarkastakaamme esim. sitä muuttuvaisuutta, joka on homogeniteettia lähinnä, paikallista liikettä. Minä voin pitkin koko tätä liikettä kuvailla mahdollisia pysähdyspaikkoja: näitä kutsun liikkuvan kappaleen asemiksi tai pisteiksi, joiden kautta kappale kulkee. Mutta asemista, olkoot ne luvultaan kuinka äärettömän monet tahansa, ei voida mitään liikettä muodostaa. Ne eivät muodosta osia liikkeestä, kaikki ovat ne siitä otettuja silmänräpäyskuvia; ne ovat, voisi sanoa, ainoastaan edellytettyjä pysähdyspaikkoja. Milloinkaan ei liikkuva esine ole yhdessäkään näistä pisteistä, korkeintaan voi sanoa, että se liukuu niiden kautta. Mutta liukumisella, joka on liikettä, ei ole mitään yhteyttä paikallaanolon kanssa, sillä sehän tarkoittaa liikkumattomuutta. Liikkuvaisuus ei voi perustua liikkumattomuuteen, sillä muuten se lankeisi yhteen tämän kanssa, mikä olisi ristiriitaista. Pisteet eivät ole liikkeen sisässä sen osina, eivätkä myöskään liikkeen alla liikkuvan kappaleen asemina. Me itse olemme aivan yksinkertaisesti projisioineet ne liikkeen alle asemiksi, joihin liikkuva esine jäisi, siinä tapauksessa että se pysähtyisi. Mutta sitä se edellytyksen mukaan ei tee. Ne eivät siis, tarkkaan ottaen, ole asemia, vaan alustoja tai näkökantoja, jotka meidän ajatuksemme ottaa. Ja kuinka voitaisiin näkökannoista luoda asia?

Ja kuitenkin yritämme juuri tätä joka kerran kun ajattelemme liikettä. Syvälle olentoomme juurtuneen illusionin kautta, joka perustuu ajatuksemme mekanistisiin taipumuksiin, koetamme korvata jakamattoman jaollisella ja sen mukaisesti liikkuvaisuuden liikkumattomuudella, ja pidämme jälkimäistä edellisen ekvivalenttina. Näin me pitkin koko liikkeen kulkua eroitamme joukon pysähdyspaikkoja eli pisteitä, jotka me ilman muuta teemme tämän liikkeen osiksi. Mutta kun emme kykene näistä pisteistä uudelleen panemaan kokoon liikettä, lisäämme niiden väliin uusia pisteitä ja uskomme siten päässeemme lähemmäksi liikkeen liikkuvaisuutta. Ja kun nyt liikkuvaisuus yhä edelleen pakenee tieltämme, korvaamme me äärellisen pisteitten luvun »äärettömästi kasvavalla» luvulla—ja koetamme täten, vaikka turhaan, ajatuksemme liikkeellä, joka yhä edelleen lisää pisteen pisteeseen, jäljitellä liikkuvan kappaleen todellista ja jakamatonta liikettä. Lopuksi väitämme, että liike on kokoonpantu pisteistä, mutta että siihen senlisäksi sisältyy tuo hämärä, salaperäinen siirtyminen yhdestä asemasta toiseen. Ikäänkuin ei hämäryys perustuisi yksinomaan siihen, että edellytetään liikkumattomuus selvemmäksi kuin liikkuvaisuus ja lepo alkuperäisemmäksi kuin liikunto! Meidän on totuttava liikkeessä näkemään todellisuutemme selvin ja yksinkertaisin asia, koska liikkumattomuus on vain liikkeen pysähtymisen äärimäinen raja, joka kenties on vain ajateltu, muttei koskaan luonnossa toteutettu.