Tosin kaikki ymmärryksemme vaistot nousevat kapinaan tätä eittämätöntä seikkaa vastaan. Käytännöllinen toiminta, jota elämä on, vaatii meitä asettumaan liikkumattomuuden perustalle, joka on sen tukikohta, ja luomaan sellaisen, missä sitä ei ole. Ja ymmärryksellämme on vastustamaton taipumus pitää selvempänä sitä ideaa, jota se entisestä kokemuksestaan tietää voivansa menestyksellä käyttää, ja katsoa varsinaiseksi todellisuudeksi se, mikä paraiten vastaa sen omia taipumuksia. Tästä syystä on liikkumattomuus sen mielestä selvempää kuin liikkuvaisuus ja lepo alkuperäisempi kuin liike.
N.s. »elealaisten sofismien» alkuperä on tämä illusioni…
Mikään ei muuten olisi helpompaa kuin ulottaa Zenonin argumentatsioni kvalitatiivisen muutoksen alalle. Täältä löydetään samat ristiriitaisuudet. Että lapsesta tulee nuorukainen, sitten mies, lopuksi vanhus, se on ymmärrettävissä, kun ottaa huomioon, että vitaalinen kehitys on tässä realiteetti itse: lapsuus, nuoruus, keski-ikäisyys eivät ole muuta kuin ymmärryksemme silmänräpäyskuvia, meidän ulkoapäin, pitkin jatkuvaa kehitystä kuvailemiamme mahdollisia pysähdyspaikkoja. Jos me sensijaan käsitämme nämä ikäkaudet kehityksen omiksi kokonais-osiksi, niin tulevat ne todellisiksi pysähdyspaikoiksi ja kehitys käy käsittämättömäksi, sillä yhdistetyistä pysähdyspaikoista ei koskaan saada syntymään liikettä. Kuinka voitaisiinkaan rekonstruoida se mikä syntyy sillä, mikä on syntynyt? Jos »lapsuus» kerran asetetaan asiaksi, kuinka silloin päästään »nuoruuteen», kun kerran olettamuksen mukaan on annettuna vain lapsuus? Kun tarkastellaan lähempää, niin huomataan, että meidän jokapäiväinen puhetapamme, joka perustuu jokapäiväiseen ajatustapaamme, johtaa meidät kaikkialla todellisiin loogillisiin umpikujiin, joihin me antaudumme ilman levottomuutta, koska hämärästi tunnemme, että aina saatamme niistä vapautua: meidän on vain oltava antautumatta visseihin intellektualistisiin illusioneihin, joihin ymmärryksellämme on voimakas taipumus.
Mutta se on usein liian voimakas. Intellektualismi, elettävän elämän käytännöllisen pakon heijastus ymmärryksen piirissä, saattaa painaa henkistä ilmastoamme kaikkien olentomme vaistojen voimalla. Ja jos nousemme kapinaan sitä vastaan, saattaa varmasti monen mielestä näyttää siltä kuin olisi tuho uhkaamassa yhtä kalleimmista henkisistä aarteistamme: johdonmukaisesti perilleviety intellektualismin kritiikki hävittää meistä ainaiseksi uskon puhtaan järjen ja logiikan kaikkivaltaan.
Ja mikä on vielä pahempaa: puhdas järki tulee johtopäätöksiinsä vietynä—koomilliseksi. Puhdas järki »todistaa», että on mahdotonta oppia uimaan: voidakseen oppia uimaan täytyy välttämättömästi kyetä pysymään veden pinnalla, mutta se taas jo edellyttää uimataitoa. Puhdas järki »todistaa», kuten inhimillisen ajatuksen historia osoittaa, a priori mahdottomiksi useimmat suurista paljastuksista ja keksinnöistä, jotka selvä ja rohkea kokemus tekee, välittämättä meidän logiikastamme enemmän kuin hyttysen surinasta.
Elämän ja muun todellisuuden pääominaisuus on jatkuva muutos. Mutta meidän käsitteemme ovat sensijaan kiinteitä ja katkonaisia. Ainoa tapa saada ne lankeamaan yhteen todellisuuden kanssa on edellyttää mielivaltaisia lepokohtia muuttumisen pysähtymättömässä virtailussa. Mutta nämä käsitteet eivät silloin ole osia todellisuudesta, ne eivät ole siihen sisältyviä asemia: ennemminkin ovat ne vain meidän tekemiämme merkkejä; ja me voimme niiden avulla tyhjentää todellisuuden substansiaalisuutta yhtä vähän kuin vesiastiaa seulalla, olkoon se kuinka tiheä tahansa.
Kun me muodostamme käsitteet, leikkaamme ja kiteytämme niihin määrätyn osan, eliminoimalla kaikki, mitä emme ole kiteyttäneet. Käsite ilmaisee aina: »Tämä asia eikä mitään muuta». Meidän käsitteissämme liike sulkee pois levon; pelkkä läheisyys kosketuksen; poissaolo läsnäolon; moninaisuus ykseyden; relatiivisuus riippumattomuuden j.n.e. loppumattomiin. Konkreettisessa todellisuudessa, elämän aistimellisessa virtailussa sensijaan kaikki on toisensa läpitunkemaa, niin ettei varmasti tiedä, mitä siitä on poissuljettu, mitä ei. Nyt esiintyvät käsitteet tavallisesti parittain, esittäen kahta vastakohtaa. Sentähden on tuskin olemassa mitään konkreettista todellisuutta, jota ei yht'aikaa voisi katsoa kahdelta eri näkökannalta ja joka ei siis lankeisi kahden eri käsitteen alaan. Näin syntyvät lukemattomat teesit ja antiteesit, joita turhaan koetetaan loogillisesti sovittaa ja jotka varsinkin filosofiassa ovat antaneet aihetta lukuisien keskenään toivottomasti väittelevien koulujen syntymiseen. Vain yksi esimerkki: Onko inhimillinen persoonallisuus ykseys vai moninaisuus? Siitä kysymyksestä tulevat ratsionalistit ja empiristit epäilemättä väittelemään niinkauan kuin heitä vaan kukaan viitsii kuunnella. Ja kuitenkin on päivänselvä se seikka, että todellinen tieto on koettaa katsoa todellisuutta niin monelta näkökannalta kuin suinkin, eikä pakoittaa sitä johonkin ymmärryksemme ennakolta valmiista kaavoista: Prokrusteen sänky, johon se kerta kaikkiaan ei sovi.
Filosofian historia on sentähden erittäin edullinen intellektualismin psykologian kokemuskenttä. Siinä versoneet maailmanajattelun muodot ovat tosin tavattoman monenkirjavat, mutta joitakin yhteisiä piirteitä saattanee sentään löytää. Onhan filosofian hallitseva traditsioni aina ollut usko siihen, että muuttumattomuus on ylevämpi asia kuin muutos ja että siis todellisuuden tulee perustukseltaan olla yksi ja muuttumaton. Käsitteet ovat, kiitos olkoon niiden kiinteyden, eniten tämän todellisuuden kiinteyden mukaisia. Ollakseen siis ehdottomasti tosi tulee meidän tietomme sisältyä yleiskäsitteittemme järjestelmään. Tässä on lausuttuna intellektualismin perususko, joka kenties on saanut puhtaimman ilmaisunsa Platonin oppijärjestelmässä.
Kreikkalaisilla oli uskoa luontoon; he uskoivat sentähden myös ymmärryksen luonnollisiin taipumuksiin. Mutta ymmärryksen luonnollinen taipumus on asettua liikkumattomuuden perustukselle ja luoda liikkumattomia käsitteitä. Kuitenkin on olemassa muutosta; se on tosiasia. Kuinka on siis se käsitettävissä, kun annettuna on vain liikkumattomuus. Se ei voi tapahtua jonkun seikan lisäämisen kautta, sillä ideojen järjestelmän ulkopuolella ei ole mitään positiivista: tämä vastaa täydellisesti todellisuutta. Se tapahtuu siis vähennyksen kautta. Ja sentähden ilmaisee koko antiikin klassillinen filosofia, Platonista aina Plotinokseen asti, ainakin pääpiirteissään erään periaatteen kehityksen, joka voidaan lausua näin: »Liikkumaton sisältää enemmän kuin liikkuva, ja liikkumattomasta johdutaan liikkuvaan pelkän vähennyksen kautta.» Mutta totuus on juuri päinvastainen: liike on enemmän kuin sarja asemia, s.o. mahdollisia pysähdyspaikkoja; jatkuva muutos on enemmän kuin sarja tiloja, s.o. mahdollisia poikkileikkauksia….