Lyhyesti, darwinismia ei voida lukea noihin ikuisiin totuuksiin, jotka, kuten esim. joku Newtonin gravitatsio-laki, voitaisiin lausua miltä muulta taivaankappaleelta tahansa samalla jumalallisella pätevyydellä; se kuuluu ennemminkin Ibsenin »suhteellisiin» totuuksiin, jotka »elävät korkeintaan kahdenkymmenenviiden vuoden vanhoiksi».
Mutta tarkastamatta on vielä, mitä johtopäätöksiä ja opetuksia uuden elämän-tieteen kolmas, vasta alkanut kausi antaa ihmiskunnan olemiseen ja kehitykseen nähden ja mitä vaikutuksia sillä mahdollisesti jo on ollut ajan yleiseen henkiseen ilmapiiriin.
Selville on ensinnäkin käynyt, että sekä »suurten tunteiden ajan» optimistinen että darwinistisen kauden pessimistinen luonnonnäkemys kumpikin ovat yksipuolisia, tai paremmin: epätieteellisiä, sillä ne ovat kumpikin jokseenkin karkeasti antropomorfistisia. Molemmat tekevät »luonnosta» jonkunmoisen olennon, joka edellisen mukaan on lapsilleen lempeä äiti, jälkimäisen mukaan niistä täydellisen välinpitämätön. Itse asiassa on elävä luonto tietysti kokoonpantu yksityisolennoista, jotka eivät suinkaan ole ehdottomasti välinpitämättömiä toisistaan. Vaikka tämä huolenpito ei ulottuisi sen pitemmälle kuin emon ja poikasten suhteeseen, olisi sittenkin tietysti väärin sanoa, että luonto on ehdottomasti välinpitämätön ja moraaliton. Ja mitä korkeammalle nousemme elävien olentojen kehityssarjassa, sitä suuremmaksi tulee huolenpito kasvavasta polvesta, sitä enemmän kasvaa yksilöitten itselaajennuksen kyky. Voimmepa sanoa, että selvin merkki elämänmuotojen edistymisestä maapallollamme on siinä, että yksityisten olentojen itsesäilytysvietti tulee yhä laajemmaksi, kunnes se yksityisissä suurissa ihmisissä sulkee sisäänsä koko ihmisyyden ja kaiken elävän.
Sekä luonnon pahuus että hyvyys ovat näinollen molemmat samanlaisia mytologisia kuvitelmia; se elämänkäsitys, johon uusi elämäntiede selvästi viittaa, ei ole pessimistinen eikä optimistinen, vaan »melioristinen» (melior = parempi)—niinkuin jo Voltaire tuo sangen viisas mies lausui kuuluisissa sanoissaan: »Jos maailma on hyvä tai huono, on meidän tehtävä voitavamme, että siitä tulisi parempi».
Collinin mielestä olemme siis nykyään monessa suhteessa uuden ajanjakson kynnyksellä ja uskaltaapa hän lausua ennustuksia siitä, kuinka ennen pitkää kirjallisuudessakin on rupeava tuntumaan kepeämmäksi käynyt henkinen ilmanpaino. Mutta suhteellisesti pimeä ohimennyt periodi ei ole tehnyt työtä turhaan. Että elämän historiassa, ainakin siitä alkaen, jolloin korkeammat elinmuodot astuivat näyttämölle, on valtava traagillinen aines, se on totuus, joka kaikiksi ajoiksi on poltettu kulttuuri-ihmisen tajuntaan. Se ihmeellinen hedelmällisyys ja elämänvoiman runsaus, joka alempien elämänmuotojen keskuudessa johtaa alituiseen kilpaleikkiin lukemattomien aiheiden ja mahdollisuuksien välillä—joka kilpailu kuitenkin on varsin viatonta—se johtaa korkeampien eläinten ja vielä enemmän ihmisten elämässä taisteluun, joka ei enää ole leikkiä, vaan useinkin hirvittävää totta.
Seuraavassa muodossa uhkaa Collinin mielestä tämä elämäntaistelun totisuus nykyistä ihmiskuntaa.
»Ihmisen polveutumisessa» oli Darwin itse, joka ohimennen mainiten persoonallisesti oli mitä lämminsydämisin ihminen, joka ei närkästymättä voinut nähdä hevostakaan lyötävän ja Pernambucossa kitui suunnattomasti, kun hänen oli pakko kuunnella ruoskitun orjan tuskanhuutoja, voimatta panna edes vastalausettaan, teoreettisestikin mahdollisimman kaukana Nietzschen yli-ihmis-moraalista. Jälkimäisen oppi että suuria yksilöitä ovat ne, jotka parhaiten osaavat asettua joukon yläpuolelle, sen valtijoiksi, on totuuden suora vastakohta. Jos yhä lisääntyvä altruismi, yhä laajempien yhteisöjen syntyminen on yksi inhimillisen edistyksen peruslaeista, ovat siveellisesti suurimpia ihmisiä kaikkina aikoina olleet ne jotka enemmän kuin muut ovat olleet »kaikkien palvelijoita», jotka ovat astuneet askeleen pitemmälle kuin muut kohti veljeyden ihannetta. Darwin ajatteli, että altruismi on saanut alkunsa vanhempien tunteesta lapsiaan kohtaan, laajentunut sitten yhteistunteeksi ja keskinäiseksi hyväntahtoisuudeksi saman heimon ja valtion jäsenten kesken, kohotakseen sivistyneimmissä ihmisissä yleiseksi ihmis-, jopa eläinrakkaudeksi.
Mutta tämän altruistiseen suuntaan menevän kehityksen täytyy vielä suunnattomasti mennä eteenpäin, jos mieli sivistyneen ihmiskunnan säilyä olemassaolon taistelussa. Elämän-taiston traagillinen piirre ilmenee, mitä sivistyskansoihin tulee, siinä laissa, että korkeimmalle kohonneita ihmisluokkia ja vallitsevia kansoja, jotka ovat itselleen kasanneet varallisuuden ja elämännautintojen aarteet, säännöllisesti uhkaa sangen pikainen sukupuuttoon kuoleminen. Yhteiskunnassa, missä on suuria sosiaalisia eroavaisuuksia, vaikuttaa sentähden luonnollinen valinta päinvastaiseen suuntaan kuin se mikä veisi suvun edistymiseen. On sangen todennäköistä, että kreikkalaisroomalaisen sivistyksen perikato johtui suureksi osaksi tällaisesta nurinpäisestä valinnasta: sivistyspääoma joutui sukupuuttoon kuolevalta hallitsevalta luokalta yhä enemmän alempien kerrosten käsiin, jotka tietysti eivät kyenneet sitä hoitamaan. Sama kohtalo odottaa maapallomme hallitsevaa valkoista rotua alempien rotujen suhteen. Mutta tällä uhkaavalla perikadolla on se valoisa puoli, että se näyttää altruistisen kehityksen luonnontieteellisesti välttämättömäksi. Ajanpitkään tulevat aina sortajat sorretuita heikommiksi. Yhteiskunnallisten kerrosten ja eri rotujen välisten kuilujen pikainen poistaminen on siis välttämätön; ainoastaan veljellinen yhteiskuntajärjestys, joka on sopusoinnussa korkeimpien siveellisten ja uskonnollisten ihanteittemme kanssa, voi pelastaa ihmiskunnan suunnattomasta taka-askeleesta.
Edistyksen ja veljeyden ajatukset, molemmat kirkkaimmat tähdet, jotka ovat ihmisten kulkua johtaneet, kuuluvat siis yhteen luonnon välttämättömyydellä.
Päästyäni selostuksessani tähän kohtaan, joka näyttää, kuinka Collin teoksessaan aikaansaa sen aatesynteesin, jonka kirjan nimi ilmaisee, voin lopettaa seuraavilla hänen omilla sanoillaan: