Jos koskaan, on filosofia Bergsonissa muuttunut »spesialiteetiksi».
(Aika 10, 10-18)
* * * * *
AARO HELLAAKOSKI RUNOJA (1916)
Se erikoinen, karu, mutta samalla joskus aito lyyrillisyyteen puhkeava nuorekas uhkamielisyys, jota olemme tottuneet pitämään pohjalaisten puukkosankarien tunnuspiirteenä, antaa Aaro Hellaakosken esikoiskokoelmalle hyvin yhtenäisen luonteen. Sentimentaalisuudesta— sen sanan niin hyvässä kuin huonossakin merkityksessä—on hän kemiallisesti puhdas. Kun hän näyttää vetävän hempeätunteisen viivan, hän Heinen tavoin heti jälkeen kirjailee ne ivallaan:
Sa muistatko kun me kahden hämyhetkinä soudeltiin yöhiljaista pintaa lahden ja kuuta katseltiin
Oli suuri persokesti tuo turpeaposki kuu. Se pilviä hirmuisesti söi…
Luontoa samoinkuin ihmiselämääkin hän mielellään katselee vähän pahanilkisen huumorin valossa. Kaikista ihanteellisista harhaluuloista on hän kadehdittavan vapaa (»Maan toivot»); se pieni paholainen, joka hänellä on sielussaan, saisi hänen mielestään olla enemmänkin näkösällä:
Voi kun oisi sarvet mulla pienet käyräpäiset, tukan alta piilostansa tuskin näkyväiset.
Pökkääjäksi oisi mulla lahjat synnynnäiset…