Mutta eräänlaisia koleahkoja kuvia—harmaan, lehdettömän syksyn ja kevään ajalta—tapaa hänen silmänsä hyvin (»Takatalvi», »Kevätmyrsky»).
Kokoelman paras runo on minusta kuitenkin seuraava.
KUU
Kuu mykkä kumottaa,
tutkii, uinuuko hurja maa.
Kuin silmä äityen
poikaansa sairasta katsellen:
Laskeeko lepohon yölläkään
raskaan kuumehoureisen pään?
Herääkö äkkiä parkaisuun,
painajaiseen ja sadatteluun?
Siinä on ammennettu poikamaisen uhkamielisyyden pintaa syvemmältä. Parilla viivalla vedetty kuva kaksinkertaisessa vertauskuvallisuudessaan syöpyy mieleen. Muutamat tällaiset sattuvat säkeet voivat herättää luottamusta tekijän itsetietoiseen vakuutukseen, jonka hän esittää suhteestaan taiteelliseen ihanteeseensa:
Kerran vielä rautavöihin joudut näihin kapaloihin…
(Uusi Suometar 29.4.1916)