* * * * *
F. E. SILLANPÄÄN ELÄMÄ JA AURINKO (1916)
»Elämän sulot ovat kaikkien runojen ikuinen ja saavuttamaton päämäärä.»
Tällä kertaa aion rikkoa arvostelijavelvollisuuksiani vastaan. Arvostelijana olisi velvollisuuteni kertoa, mitä kirjassa tapahtuu, sanoa, onko se hauska vai ikävä, onko se jännittävä vaiko pitkäveteinen, onko se »lupaava esikoinen» vaiko jo »enemmän kuin lupaus».
Kaikesta tästä en sano mitään. Kirjasta voi sanoa niin paljon mieltäkiinnittävämpääkin.
Luulen, että useammallekin Sillanpään esikoisen lukijalle on käynyt samoin kuin minulle: harvoin on tuntenut suurempaa tarvetta selvittää itselleen vaikutelmaa, jonka on saanut. Tämä kirja on todistuskappale lahjakkaasta, moninaisia ajatelleesta ja kaikesta päättäen sangen voimakkaasti omaa elämäänsä viettävästä ihmisestä. Meillä on kaikki syy koettaa ymmärtää tätä ihmistä, hänen ajatusmaailmaansa ja hänen tarkoitusperiään, sillä jos hän vaan saa elää, on paljon mahdollista, että hän tulee askarruttamaan ajatustamme ja mielikuvitustamme monina tulevina vuosina.
Minkälaisista henkisistä piirteistä todistaa tämä kirja, sen tyyli, sen rakenne, sen sisältö? Voimme tällaista erittelyä yrittäessämme käyttää eräänlaista kokeellista menettelytapaa. Voimme, hajoitettuamme tämän ilmiön sielullisiin alkutekijöihinsä, uudelleen mielessämme panna kokoon nämä tekijät, ja jos nyt tämä analyysi ja tämä synteesi ovat oikeat, täytyy tuloksen vastata sitä vaikutelmaa, jonka saamme, jos uudelleen avaamme kirjan mielivaltaisesta paikasta ja alamme lukea. Ei tosin silloinkaan ole varma, että erittelytuloksellamme on paljoakaan ulkokohtaista pätevyyttä, ja sentähden käyköön kaikki mitä seuraavassa sanotaan, pelkästään olettamuksesta.
Käykäämme ulkoa sisäänpäin, kuoresta kohti ydintä.
Kuvauksen ulkonainen sommittelu on jonkunverran huomiotaherättävä. Kirja on romaani, ja kuitenkin on siinä nimilehden jälkeisellä sivulla, kuten näytelmissä tavallisesti, henkilöluettelo. Kuvaus jakaantuu pro- ja epilogiin, alku-, keski- ja loppuosaan.
»Tästä lähtee kertomus liikkeelle», huomauttaa tekijä, kun saamme juonesta kiini. »Kuinka nyt käy kertomuksen», hän kysyy, kun tulemme uuteen vaiheeseen. Ja ikäänkuin lukijan puolesta hän itse tekee itselleen kysymyksiä henkilöistään ja heidän tilastaan.