Kun esim. Selma Lagerlöf menettelee hiukan samalla tavalla, kun hän kesken kuvaustaan tuo esiin oman tarinoivan minänsä, palvelee tämä keino aivan toisia tarkoituksia. Hän tahtoo sillä päästä tuttavalliseen suhteeseen lukijansa kanssa, hän tahtoo jutella tälle, niin kuin jutellaan talvi-iltana lieden ääressä. »Näin satu alkaa». »Satu ei kerro sitä».
Jos ymmärrän oikein, ilmaisee sensijaan Sillanpää tässä läpikotaisin »reflekteerattua» mieltänsä. Ei hän minkään itsensä unohtavan naivin tarinoimisinnon vallassa vuodata mielikuvain tulvaansa johonkin perinnäiseen romaanikaavaan. Hän on varsin tietoinen siitä, mitä hän tekee, ja hän antaa mielellään lukijan havaita, että hän tätä on. Hän näyttää mielivaltaansa kirjoittamalla kertomuksen alkuun henkilöluettelon niinkuin näytelmiin. Hän on sillä lailla naivi.
Mutta tässä menettelyssään on hän muutakin kuin »reflekteerattu». Kun hän sanoo, että nyt kertomus alkaa, tekee hän sen näin:
»Tulevien tapausten näyttämö on jo hahmoutunut. Lehtevät rannat, harjut ja vetten pinnat ja niiden vaiheilla ihmisvaiston muovailemat ihmiskodot. Ja niissä ja niiden kesken jälleen ihmisvaistoa kuvastellen, alati jatkuvaiset ihmisliikunnot, olot ja aivoitukset. Alati jatkuvaiset taivaan alla—niinkuin päivästä alati tulee ehtoo ja talvesta suvi. Nyt on taas muuan suvi ja suviehtoo.»
Näin sanoo se, joka on »filosofi». Jonka silmissä ilmiöiden mielenkiintoisuus kohoo tavattomasti niinpian kuin hän käsittää ne edustaviksi, kuuluviksi laajempiin kokonaisuuksiin, yhdeksi pisteeksi silmänkantamattomissa perspektiiveissä. »Nyt kertomus alkaa»—nyt saatte kuulla, minkälainen on yksi sykähdys elämän alati toistuvassa suonenlyönnissä, sykähdys, joka on samanlainen kuin kaikki muutkin ja kuitenkin toinen!
Muita piirteitä tästä »filosofisesta» mielensävystä!
Ajattelijamme on monisti, hänellä on voimakas tunne kaiken olevaisen yhteenkuuluvaisuudesta ja sisäisestä sukulaisuudesta. »Siinä kedolla hän on, kauniskasvoinen ihmis-tyttö, ja hänen näkyväinen olemuksensa sisältää samoja aineita, joita on kaikkialla hänen ympärillään, mutta hänessä tapahtuu tuommoisia näkymättömiä liikkeitä. On herkkä keskikesän ilta. Mutta kuka tietää, mitä näkymätöntä tapahtuu niissä samoissa aineissa kaikkialla hänen ympärillään…» Tämä tyttö ja metsä hänen ympärillään ovat vain »kaksi erilaistunutta luonnonkohtaa»: »ikuinen, ajaton metsä, jonka äärettömissä solumäärissä virtaili näkymättömänä kevään paisuttama alkuelämä, ja ihmislapsi, jonka veri niinikään sykähdellen tiedottomasti toisti tuhansien sukupolvien takaisia sykähtelyjä. Ihmisen noin seisahtaessa metsä ja ihminen katsoivat toistaan silmäterään, taitse kaikkien kuluneitten aikakausien, joina ovat kauvas, kauvas toisistaan ja alkuperäisestä yhteydestään edenneet.»
Kirjailijamme on myös luonnontutkija. Hän puhuu luonnosta niinkuin se, joka tuntee sen ajatuksellaan eikä vain silmillään ja sydämellään. Hänen syventymisensä jonkun Veronican siniseen pienoismaailmaan on runsaan yksityiskohtaista. Mitenkä kaikkialla on olevaista, tulvivassa rikkaudessaan, paaliamme äärettömän suuri, allamme äärettömän pieni, sen vaikutelman hän kokee herättää esim. hetkiseksi asettumalla nuppineulanpään kokoisen pikkuhyönteisen kannalla, joka päivänkakkaran kehästä putoaa sinikellon kupuun, ja tämän sinisen avaruuden reunalta katselee ulos suureen maailmaan, missä monen perhossiiven lyöntien pituudelta siintävät huimaavat korsimetsät.
Mutta mitään ulkokohtaista maailmankuvaa ei filosofimme ja luonnontutkijamme ole tahtonut tällä kertaa lähinnä antaa. Vaan hän on tahtonut välittää sieluumme vaikutelman niistä »elämän suloista», jotka hänen nuori verensä on näissä loppumattomissa »elämän aarnioissa» tavannut. Keväällä herännyt elämä, luonnon ja ihmisten elämä, lähtee korkean auringon alla kulkemaan kohti »kesän ulappaa», ohi kevään viimeisten runollisten saarten; se heilimöi ja sykähtelee helteisten poutapäivien aavalla merellä, josta ei rantaa näy, ja kulkee, kohtalonsa koettuaan, niinkuin aina ennenkin, rajuilmain kautta syksyyn. Kolmea matkamiestä tämän ulapan yli lähinnä saatetaan: Eliasta, Lyyliä ja Olgaa, mutta heidän oikeat nimensä kuuluisivat: »nuori mies», »nuori nainen», »kypsä nainen». (Sivumennen sanoen muistuttaa tämä kolmikko Henrikiä, vienoa Annaa ja upeata Judithia Gottfried Kellerin pääteoksessa). Heistä emme saa tietää paljonkaan enemmän kuin mitä nämä laatusanat ilmaisevat.
Yrittäessään siirtää sieluumme tämän joskus huumaavan voimakkaasti kokemansa vaikutelman »elämän suloista», on tekijällä oma menettelytapansa. Hän kirjoittaa juuri niin kuin hän itse tahtoo eikä niinkuin kynä häntä veisi. Jos yrittäisi karakterisoida tätä tyyliä jollain kirjallisella iskusanalla, olisi sitä kai nimitettävä impressionistiseksi. Se on jotakin varsin modernia eikä tietenkään vailla esikuvia.