Niillä alituisesti vaihtuvilla näyillä ja mielialoilla, jotka tämän kirjan muodostavat, on muutamia silmäänpistäviä omituisuuksia. Tässä kirjassa on kuvattu kesäistä luontoamme ja sen herättämiä tunnelmia yksityiskohtaisemmin kuin kenties koskaan ennen. Mutta miten tämä kuvaus tavattomasti eroaakaan esim. vastaavasta Kiven ja Ahon kuvauksesta! Kivellehän elämä luonnon helmassa merkitsee etupäässä hyvin voimakkaita, yksinkertaisia, tarttuvia mielihyvän tai murheen tunteita. Luonnonilmiöt herättävät riemua, heleätä kuin »onnenlapsen aatos», tai murhetta, »riuduttavaa ikävää». Myös Aholle luonto etupäässä on selvästi tuntuvan mielihyvän lähde, vaikkakin hänen mielialansa ovat käyneet paljon monisävyisemmiksi. Mutta katsokoonpa huvitettu lukija, miten monta kertaa me Sillanpään kirjassa, jossa kuitenkin koko ajan liikutaan keskellä kesäistä luontoa ja sen herättämiä vaikutelmia, olemme tekemisissä selväpiirteisen joko ilon tai surun kanssa! Sillanpää on aivan liian paljon sen hurman lumoissa, jota pelkkä olemassaolo hänessä herättää, jotta hän erikoisemmin huomaisi, tuntuuko tämä olemassaolo iloiselta vai surulliselta. »Tragiikka on aina hienointa nautittavaa», sanoo hänen sankarinsa, kun luulee tuottaneensa onnettomuuden torpantytölle.
Sentähden kirjan mielialojen tyyppi on tämä: »Eliaksen mieleen asettui ihmeellisen yksinkertainen ja täyteläinen tunnelma, jonka lähinnä saattaisi tulkita sanoilla: »minä elän maailmassa».»
Tämän tyylin toinen omituisuus on seuraava.
Kun ne »elämän sulot», joita tahdotaan kuvata, lähinnä ovat vain eräänlaista lumoutumista pelkkään olemassaoloon, tulee luonnollisesti »elämän suloksi» jokseenkin kaikki, mikä menee läpi kuvattavien sielujen. Jos avaa kirjan mielivaltaisesta kohdasta, pistää heti silmään se tavaton joukko mielen »ailahduksia» ja »etomisia», joka sen täyttää. On ikäänkuin olisi jonkunmoinen ristiriita sen selväpiirteisen maailmankuvan, joka on teoksen pohjana, ja sen sanomattoman kirjavan ja tuhatäänisen elämysparven välillä, joka tämän pohjakuvion täyttää. Luettuaan kirjan loppuun huomaa melkein hämmästyksellä, että tämä elämysten tuisku onkin muodostunut luonnollisiksi ihmiskohtaloitten katkelmiksi, jotka ovat niinkuin monet muutkin.
Kolmas omituisuus:
Ainoastaan muutamilla suhteellisesti yksinkertaisilla mielialoilla on omat nimityksensä. Mutta taitava kirjailija ei edes näitäkään yritä siirtää lukijaan pelkästään niiden nimityksiä käyttämällä, vaan kuvaamalla niiden aiheuttajat ja niiden ilmaisut. Sillanpäätä estää tässä jossakin määrin hänen impressionistinen ohjelmansa. Hänen maailmankuvastaan päättäen, joka kantaa merkkiä voimakkaista älyllisistä harrastuksista, luulisi hänen tahtovan olla »realisti» kaunokirjallisessa kuvauksessaan, mutta sitäpä hän ei tahdokaan. Hän ikäänkuin ei tahdo astua kuvaamiensa sielujen taikapiirin ulkopuolelle, ja katsella heitä ulkokohtaisesti, erittelevästi, vaan leijuu ja liitelee kaiken aikaa näissä sisäisissä maailmoissa. Luulen, että se ainakin osaksi on tämä seikka, joka tekee, että useat kirjan mielialamaalaukset ovat niin vähän suggeroivia. Verrattakoon häntä esim. Juhani Ahoon! Sillanpään kirjan pääosa käsittelee Ahon mieliaihetta: helteisen, poutaisen kesän tuttuja tunnelmia. Kuinka osaakaan Aho, aivan muutamilla sivuilla (ajateltakoon esim. hänen viimeistä lastukokoelmaansa) tehdä nämä mielialat niin pakoittavan päälletunkeviksi. Mutta hänpä myös etsii ja etsii, kunnes hän löytää näiden mielialojen ominaisimmat aiheuttajat, vertauskuvat ja ilmaisut. Siten hän tarvitsee vain muutaman sivun siihen, mihin Sillanpää käyttää kymmenen—sittenkään onnistumatta.
Tietenkään tämä ei merkitse, ettei Sillanpään kirjassa olisi paljon onnistuneitakin mieliala-maalauksia. Hänen ikäänkuin aineeton, subjektiivisesti liihoitteleva tyylinsä saattaa erinomaisen luontevasti tulkita esim. kesäyön kuulakkaa epätodellista ilmavuutta. Tällaisilta sivuilta henkii joskus korkea runollisuus.
On tuskin olemassa toista romaania, jossa olisi niin vähän vuoropuheluja kuin tässä kirjassa. Ne eivät yhteensä täytä enemmän kuin pari sivua. Sittenkin niistä kannattaa erikseen puhua. Esimerkiksi:
Ollaan keskellä »ensimäisen kesäyön» hämyistä salaperäisyyttä, »vaaleakatseinen yö» valvoo, rastaan laulu tulvii. Silloin kuuluu eräältä seinustalta:
—Ek-sinä tiedä, että sin'et isottele pikkupojille silloin kun on isoja miehiä.