Toinen ähki selkä seinää vasten sanomatta sanaa. Isku läjähti.
Sähisevää sanattomuutta.
—No!
Pihamaalta rupesi kuulumaan joukkopuhelua…
* * * * *
Kuinka mainion sattuvaa, mutta kuinka se putoaa pois kirjan tyylistä, minun mielestäni—parempaan tyyliin. Ja tällä tavoin jokainen vuoropuhelun pala. Jostain syystä kirjailija silloin, kun hän suorastaan esittää henkilöittensä puhelua, katsoo velvollisuudekseen olla realisti sanan ankarimmassa merkityksessä. Silloin hän hetkiseksi repäisee halki sen päilyilevän usvaisen ajattomuuden verhon, joka peittää hänen kuvaamaansa maailmaa, ja paljastaa naulanpäähän sattuvassa väläyksessä sen, mitä se oikeastaan on: omaa meikäläistä talonpoikaismaatamme. Ja sama kirjailija puhuu, mitenkä »pahaenteinen onni vilahti juuri siitä ohi ja katsahti kavalasti tyttöön» tai kuinka »tie eteni hänen hehkuvan katseensa alaisena niinkuin jokin matala ja mielistelevä olento»!
Pyydän anteeksi, mutta en usko, että kirjailija, jolla on niin »reflekteerattu» mieli ja joka osaa nähdä maailman hiuskarvalleen niinkuin se on itse teossa koskaan tajuaa tai näkee jotain tällaista. Luulen toisin sanoen, että Sillanpään nykyisessä tyylissä on aika annos sellaista, mikä hänen omalta kannaltaan on sovinnaisuutta, jotain turhanpäiten konstikasta, jotain »litteratuuria». Hänen vähän keikaileva »impressionisminsa» on ristiriidassa hänen väkevästi eletyn, selkeän ja komean maailmankuvansa kanssa. Hänen filosofiansa ja kertomatapansa riitelevät keskenään: edellinen pyrkii yleispätevään, tyypilliseen, jälkimäinen äärimäiseen oikulliseen yksilöistymiseen.
Kun hänen elämänhurmansa kirkastuu ja syvenee, on vaahdon alta varmaan tuleva jalo viini näkyviin.
J.K.
Esitelty kirjailija on tämän lehden lukijoille ennestään tuttu. Hän julkaisi U.S:ssa toissa keväänä muutamia kuvauksia, käyttäen salanimeä E. Syväri. Yksi näistä, »Aikamme uros», vaikutti allekirjoittaneeseen melkein yhtä voimakkaasti kuin selostettu paksu nidos.
(Uusi Suometar 5.11.1916)