Korkein elämänarvo on uskonto.[7] Mutta uskonto ei, tarkkaan ottaen, ole tosi.
Näistä kahdesta premissistä voidaan tehdä kaksi äärimäistä vastakkaista johtopäätöstä:
1) siis täytyy uskonnon tulla todeksi;
2) siis on elämä vailla syvempää arvoa, se on vain »huono farssi».
Nuoruudessaan Renan teki edellisen johtopäätöksen, vanhuudessaan hän pettymyksien opettamana kallistui jälkimäiseen.
Käsittääkseni on meillä tässä edessämme Renanin henkisen olemuksen sisin jousi; nyt se on vielä täynnä kireätä jännitystä, täynnä pingoitettua voimaa, mutta tuo jännitys laukee aste asteelta sankarimme iän mukana.
Renan ei suinkaan ollut tietoinen tästä salatusta syllogismista, joka oli hänen elämänfilosofiansa pohjalla. Uskonnollisuuteen, sanan ihanteellisessa merkityksessä, taipui ja tähtäsi hänen koko olentonsa, puhdas henkisyys oli hänen ilmapiirinsä, hengen valtakunta ainoa olotila, mitä hän saattoi käsittää. Ja kun hän nuorekkaisuudessaan käsitti oman olentonsa esikuvaksi koko ihmisyydelle, omat ihanteensa senkin kehityksen päämääräksi, esiintyi hänelle tuo johtopäätös itsestään selvänä. Häntä tietysti tuki siinä mitä voimakkaimmin idealistinen filosofia, Hegelin aaterakennus varsinkin, joka vaikutti häneen koko elämänsä ajan.
Palaamalla seuraavassa aina uudelleen tähän salattuun älylliseen koneistoon, joka piili Renanin elämänkatsomuksen ja sen käänteitten pohjalla, on minun toivoakseni onnistuva tehdä täysin ymmärrettäväksi monta omituisuutta, monta näennäistä mahdottomuutta ja ristiriitaisuutta hänen ajatusmaailmassaan.
Tällä kertaa on meidän sen valossa tarkastettava »Tieteen tulevaisuuden» perusaatteita.
Kun Renan tarkastelee maailmaa ja sen kehitysprosessia kokonaan sen uskonnollisen loppumäärän valossa, minkä uskoo tällä olevan, tuntee hän itsensä voimakkaasti solidaariseksi kaikkien niiden voimain kanssa, jotka tähän loppumäärään ovat myönteisessä suhteessa. Uskonnolliset käsitteet säilyttävät hänelle täyden elävän sisällyksensä. Vaikka hän juuri on rikkonut välinsä positiivisen uskonnon kanssa, vaikka hän joskus saattaa mennä niin pitkälle, että hän leimaa yliluonnollisuususkon »kummalliseksi sairaudeksi», »sivistyksen häpeäksi» (s. 48), on hänelle kuitenkin uskonnollisuuden ja uskonnottomuuden vastakohta yhtä ratkaisevaa laatua kuin konsanaan jollekin kirkon miehelle. Renanilla tämä vastakohta vain ei liiku älyn, vaan kokonaan tahdon, siveellisyyden alalla. Uskonnollinen ihminen on jokainen joka vaikuttaa tuon ihanteellisen loppumäärän hyväksi, jokainen hengen valtakunnan palvelija, jokainen epäitsekkään työn tekijä. »Yksi ainoa on tarpeellinen», niillä sanoilla alkaa hänen kirjansa, nimittäin elää hengen elämää, palvella ihannetta. Ahdasmielisinkin fanaatisuus, inkvisitio, julmat kultit, ovat hänelle mieluisempia kuin kaikki »légèreté» ja »frivolité», kaikki vakavuuden puute, haluttomuus elää korkeamman hyväksi. Ateisti ei ole se joka ei usko yliluonnollisen olennon olemassaoloon, vaan se, jonka elämänpäämääränä ovat »plaisirs» ja »intérêts», nautinnot ja pyyteet. Yhtä paljon kuin hän näitä halveksii, yhtä väkevään hymniin puhkee hänen mielensä ajatellessaan kaikkia epäitsekkään elämän sankareita, kaikkia pyhimyksiä, apostoleita, munkkeja, erakkoja, askeetteja. Heidän subliimeissä intoiluissaan ovat ihmiskunnan yliaistilliset vaistot tulleet näkyviin. He ovat sen voiman elävä ilmaus, joka pakoittaa elämää joka askeleella kohoamaan ylemmäs, ojentumaan kohti säteilevää loppumäärää.