Renan ei siis itselleen hyväksy nimitystä ateisti. Päinvastoin hän säilyttää Jumala-käsitteen, vaikka kieltää kaiken yliluonnollisen. »Jumala» on vanha hyvä sana, jolla sopivasti ilmaistaan kaikkea sitä ihanteellisuuden, epäitsekkyyden voimaa, joka maailmassa vaikuttaa. »Jumala» on »la catégorie de l'idéal» (s. 476), se muoto, jossa me käsitämme ihanteen. Mutta onko tämä »Jumala» olemassa? Ainakin se on kerran oleva, kun koko maailma on organisoitu ja lopullinen korkeampi yhteys on saavutettu.

Tällä kehitysprosessilla, sellaisena kuin se ihmiskunnassa tapahtuu, on kaksi astetta, vaiston ja harkinnan asteet. Alkuasteillaan tapahtuu tuo prosessi tiedottomasti, vaistomaisesti, ilman että ihmiskunta itse omin käsin ohjaa kulkuaan. Määräsuuntaan vaikuttavat voimat, joitten läpitunkema maailma on, ohjaavat elämää sokeasti. Mutta tässä tapahtuu muutos. Päämäärä tulee tietoiseksi, ihmiskunta tulee tajuiseksi siitä mitä se tahtoo: alkaa harkinnan aika. Renan uskoo, että Ranskan suurella vallankumouksella oli suuri merkitys tuollaisena käännekohtana, jolloin ihmiskunnalle kävi selväksi, että sen ei enää tule jättäytyä sokeasti, vaistomaisesti vaikuttavien voimien varaan, vaan ryhdyttävä itse järjestämään olemisensa muodot. Tiede on se välikappale, joka on astuva sokean vaiston sijaan. »Ihmiskunnan tieteellinen organisoiminen, se on nykyisen tieteen viimeinen sana, se on sen rohkea, mutta oikeutettu vaatimus.»

Mutta sen jälkeen kuin tiede on organisoinut ihmiskunnan, tulee se organisoimaan maailman! Järki, tiede, on tästä lähtien oleva päätekijä siinä universaalisessa työssä, jonka loppumääränä on »tehdä Jumala täydelliseksi» (s. 37), s.o. toteuttaa uskonto.

Tieteelle, joka ilman epäilystä uskaltaa ryhtyä tällaisiin kosmillisiin tehtäviin, ei tietysti ole tuottava suuriakaan vaikeuksia yhteiskunnallisen pulman ratkaisu. Renan ei ole suorastaan sosialisti, mutta varsin suuret vaatimukset hän yhteiskunnalle asettaa. Sen tulee hoivata tieteet ja taiteet, sen tulee pitää huolta siitä, että kaikki tulevat osallisiksi korkeimmista henkisistä harrastuksista (s.o. Renanin kannalta: seemiläisestä filologiasta, on joku ironisesti huomauttanut), ei sentähden, että nämä harrastukset tuottavat nautintoa, sillä nautinto ei ole elämän tarkoitus, vaan siksi, ettei ihminen voi olla täydellinen ilman täydellistä tietoa. »Tieteen tulevaisuudessa» on Renan ensimäisen ja viimeisen kerran elämässään demokraatti. Olemme hävittäneet haudantakaisen taivaan, siis on meidän tehtävä taivas maan päälle, sanoo Renan yhtyen aikansa sosialistisiin haaveilijoihin.

Tietäminen on kaikista elämän toiminnoista vähimmin profaani, sillä se on kaikkein pyyteettömin, kaikkein riippumattomin nautinnosta. Sille hän tahtoo elämänsä uhrata ja siten palvella Jumalaansa. Tiede on nyt hänen uskontonsa. Ja suurin ääriviivoin hahmoiteltuansa maailmanprosessin ja ihmiskunnan historian suunnan ja päämäärän, hän myös esittää oman elämäntyönsä ohjelman. »19. vuosisadan tärkein teos on oleva: Kristinuskon alkuperän kriitillinen historia. Suurenmoinen teos, jonka tekijää minä kadehdin ja joka on oleva minun kypsän ikäkauteni työ, ellei kuolema ja ulkonaiset onnettomuudet minua siitä estä» (s. 279). Historia on näet tämän vuosisadan todellinen filosofia. On opittava ymmärtämään ihmiskunnan kehitysprosessi. Sitä varten on mitä tunnollisimman yksityistutkimuksen yhdistyttävä mitä laajimpiin näköaloihin. Ennen kaikkea on opittava ymmärtämään »primitiivinen psykologia», josta valistusfilosofia ei mitään käsittänyt, tuo hämärätajuinen sielunelämä, jossa ihmismaailman salattujen voimain vaikutukset kaikkein selvimmin astuvat näkyviin…

V

Brandes on sattuvasti sanonut, että kun kirjallisuudenhistorian käänteentekevät merkkimiehet, kuten Ranskassa edellisellä vuosisadalla Voltaire, Rousseau, Diderot, luovat kokonaan uusia, ennen tuntemattomia tunteita, jotka sitten heidän kirjallisen toimensa kautta siirtyvät yhteiseksi omaisuudeksi, on sensijaan Renan luonut vain uusia vivahduksia, uusia tunnesävyjä ja ylimenoja. Mutta se on paljon sekin!

Aivan sama huomautus voidaan tehdä Renanin filosofisen tuotannon suhteen. Jos tätä tarkastellaan sen ainesosiin nähden, täytyy se suurimmalta osalta tunnustaa lainatavaraksi. »Tieteen tulevaisuudessa» ei tarkasti ottaen liene montakaan todella alkuperäistä aatetta. Hegeliltä on hän saanut aaterakennuksensa rungon: idealistisen, ihanteen kannalta orienteeratun maailmankatsomuksen, jonka mukaan olevaisen kehitysprosessia johtavat »aatteet». Hän noudattaa Hegeliä niin uskollisesti, että hän tämän tapaan uskoo tuon prosessin tapahtuvan kolmijaksoisena: kahden toiselleen vastakkaisen tilan kautta korkeampaan yhteyteen. Saint-Simonilta, Pierre Leroux'lta y.m. senaikaisilta sosiaalipoliitisilta haaveilijoilta on Renan saanut tuon omituisen samalla kertaa ratsionalistisen ja haaveellisen yhteiskuntaohjelmansa; romantiikan suuri historioitsija Michelet on vaikuttanut hänen käsitykseensä niistä tehtävistä, joita historiantutkimuksen oli lähinnä suoritettava. Ja mitä taas tulee käsitykseen, että tieteen on ryhdyttävä ohjaamaan ihmiskunnan vaiheita, niin on se niitä aatteita, joihin sitten Francis Baconin päivien miltei jokainen vuosisata on kerran innostunut. Meidän aikamme »monismi» voisi ohjelmakirjoituksiinsa huoleti painattaa moniaita sivuja »Tieteen tulevaisuudesta» ja olla varma siitä, että niitä pidettäisiin viimeisten päivien viisautena.

Mutta tämän rinnalla on Renanin filosofiassa eräs vivahdus, eräs ajatuskäänne, joka yksinään on niin erikoinen, että hänen filosofiansa senkautta tulee paljon mieltäkiinnittävämmäksi kuin moni ainesosiltaan oikeastaan paljon alkuperäisempi filosofia. Ymmärtääksemme tämän vivahduksen merkityksen, on meidän ensinnä asetettava se oikeaan taustaansa.

Idealistinen aaterakennus, sellainen kuin Hegelin, on nykyajan ihmiselle oikeastaan varsin vaikea käsittää. Ääretön, välinpitämätön, meille vieras luonto, jäisten avaruuksien kuolemanuhka on meille tullut niin elävästi tietoiseksi, että on kuin kuuntelisimme hourailijaa kuullessamme, mitenkä »aatteet» ja »ihanteet» muka ovat maailman napa, jonka ympäri kaikki pyörii. Ihmismaailmahan on vain haihtuva tomuhiukkanen maailman myllyssä, jonne se on joutunut ikäänkuin sattumalta, tiesi minkä oikun kautta syntyneenä, ja jonka rattaisiin se kerran on armottomasti musertuva. Ja jokin sellainen tunne syntyi myös Renanissa, kun hän pari vuotta ennen kuolemaansa taas ryhtyi silmäilemään nuoruudenkirjoitustaan, vihdoinkin julkaistakseen sen. Esipuheessaan—Renanin esipuheet ovat yleensä herkullisinta, mitä hän on kirjoittanut—hän nyt (1890) myöntää, että hän oli tehnyt saman virheen kuin Hegel: antanut ihmiskunnalle liian keskeisen aseman maailmankaikkeudessa; onhan olemassa se mahdollisuus, että ihmiskunnan merkitys on yhtä suuri kuin sammaleen tai jäkälän, joka kasvaa kiven pinnalla!