Kuitenkin on idealistisessa maailmankatsomuksessa sentään vähän enemmän »järkeä» kuin mitä moderni katsantokanta on taipuvainen myöntämään.
Ero entisen idealistisen ja nykyaikaisen naturalistisen katsomuksen välillä voidaan kenties kaikkein paraiten ilmaista siten, että edellinen tulkitsee maailmaa niiden tulosten ja ihanteiden valossa, joita maailmankehitys on toteuttanut, kun sensijaan jälkimäinen tulkitsee maailmaa niiden syiden valossa, jotka kosmillista tapahtumista määräävät. Nyt on kiistämätön tosiseikka, että ainakin meidän kiertotähdellämme tämä »kehitys» on merkinnyt huimaavaa nousua kohti henkisyyttä, kohti yhä korkeampaa sielunelämää ja on ilmeistä, että tämä »kehitys» yhä jatkuu, vaikka—se kernaasti myönnettäköön—paljon hitaammin kuin yleensä ollaan taipuvaiset myöntämään. Ennakkoluulottoman on mahdoton sulkea silmiään siltä, että tämä kiertotähti on menossa kohti »hengen valtakuntaa».
Toiselta puolen tiedämme—tai uskomme tietävämme—että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu välttämättömyydellä. Jos määrätty prosessi tuottaa määrätyn tuloksen, tapahtuu se siksi, että sen, määrättyjen lakien nojalla, täytyi tuottaa tämä tulos; mistään oikusta tai epäsäännöllisyydestä ei tässä voi olla kysymys. Jos kehitys planeetallamme toteuttaa »ihanteen», on niissä syissä, jotka ovat tätä kehitystä johtaneet, täytynyt piillä jotain, joitten kautta »ihanne», kuin siemenessä, jo oli niissä olemassa.
On nyt olemassa eräs kokemuspiiri, jolla teleologinen katsantokanta, se katsantokanta, joka tulkitsee ilmiöitä niiden tuottamien tulosten mukaan, on luonnollinen ja oikeutettu. Se on elimellisen, orgaanisen elämän piiri. Kaikki täällä on niin rakennettu, että se näyttää olevan olemassa määrättyä tulosta: suvun jatkamista ja lisäämistä varten. Tuota pientä hiekkajyvän tapaista murusta emme nimitä, kuten hiekkajyvää, vain muruseksi: me sanomme sitä »siemeneksi»: me näemme siinä suuren prosessin alun, me tiedämme että siinä on itiössään sitä paljon suurempi olio. Meidän ei »vitalistien» tavoin tarvitse otaksua, että tuossa murusessa pulisi joitakin erikoisia voimia; vaikka uskomme, että se on aivan hiekkajyvän kaltainen siinä suhteessa, että sekin on vain kokoumus muualla luonnossa olevia aineita, katsomme sitä kuitenkin toisilla silmillä kuin hiekkajyvää: emme voi unohtaa että se sittenkin on »siemen», se on, määrätyn tuloksen ensi aihe.
Idealistinen filosofia merkitsee nyt tämän teleologisen katsantokannan yleistämistä ja sovittamista maailmanprosessiin kokonaisuudessaan.
Ajatuskulku on tämä: meidän kiertotähdellämme on kehitys toteuttava »ihanteen»: siis on jo siinä »siemenessä», josta tämä kehitys on alkunsa saanut, täytynyt piillä »ihanteellisia» voimia. Muu maailmankaikkeus on kaiken todennäköisyyden mukaan rakennettu saman peruskaavan pohjalle kuin meidän kolkkamme ja tulee tuottamaan saman tuloksen: siis voi koko maailmanprosessin tulkita sen tuloksen mukaan ja sanoa, että »ihanteelliset voimat», »aatteet» jne. johtavat sitä.
Renanin filosofian erikoinen piirre piilee nyt siinä tavassa, mitenkä hän tähän idealistiseen maailmantulkintaan yhdistää kokemusperäisen, empiristisen, katsomuksen ja menettelytavan.
Hän sanoo esim.: »Ääretön ei ole olemassa muuten kuin mikäli se pukeutuu äärelliseen muotoon. Jumala ei ilmene muuten kuin ruumiillistumissaan.» Se on: »aate», »ihanne» ovat olemassa vain ilmiömaailmassa, käsin kosketeltavassa, silmin nähtävässä, tunnettavassa olevaisuudessa. Hegelille ja muille spekulatiivisille filosofeille »aate» sensijaan on »das Ding an sich», olio itsessään, se mitä jää jälelle ilmiöiden »taakse», kun nämä ajatellaan poistetuiksi. Kuten yllä on huomautettu, tuli Renan varsin aikaiseen hylkäävälle kannalle kaikkeen tällaiseen abstraktiseen metafysiikkaan nähden. Hän ei esim. koskaan ollut spiritualisti, niin idealisti kuin olikin, se on, todellisuus ei hänen käsityksensä mukaan saanut arvoansa senkautta, että sen ydin olisi ollut henkistä, sielullista laatua, siis jotenkin »jalompaa» ainesta kuin aineellisuus. Vaan sen arvon, mikä todellisuudella on, saa se siitä, minkä verran siinä, juuri tässä aineellisessa olevaisessa, toteutuvat ihanteelliset päämäärät. »Sielu» ja »Jumala» eivät ole mitään aineellisuudelle vastakkaisia henkisiä perusolioita, vaan aineellisten voimain tuotteita, kehitysprosessin tuloksia. (Tämä renanilainen materialismi täytyy kyllä tunnustaa yhdeksi hämärimmistä kohdista hänen filosofiassaan.)
Kokemus saa tämän kautta Renanin silmissä ihan toisen arvon kuin sillä on spekulatiivisen idealismin aaterakennuksessa. Kokemus on ainoa tiedonlähde; ainoastaan kokemuksen kautta voidaan ratkaista myös se, onko yleinen idealistinen maailmankatsomus tosi. Jos tosiaan aatteet hallitsevat maailmaa, jos tosiaan maailma pyrkii toteuttamaan ihanteen, täytyy tämän olla olevaisuudessa silmin nähtävänä ja korvin kuultavana. Kokemus voi myös osoittaa idealistisen maailmankatsomuksen vääräksi.
Sitä se esim. Hegelille ei koskaan voinut tehdä. Jos kokemus näytti menevän toiseen suuntaan kuin mitä aatteiden kehityskulku olisi vaatinut, niin »sen pahempi tosiseikoille». Aatteen valtaa, sen ajattomassa korkeudessa, ei tuo voinut järkyttää.