Olisi synti sanoa, että nämä kohdat Renanin elämänfilosofiaa olisivat erikoisen selviä. Välistä näyttää hän ymmärtävän asian niin, kuin olisivat ne idealistiset uskomukset, se uskonnollisuus, joka hänen mielestään erottamattomasti liittyy inhimillisiin siveellisiin käsitteisiin, siveellisen toiminnan suoranainen vaikutin, liikkeelle paneva motiivi. Hän esim. pelkää, että jos positiivisten uskontojen häviötä vielä seuraa noiden idealististenkin uskomusten raunioituminen, on tavaton siveellinen alennus oleva siitä tuloksena. Sen mukaan täytyisi näitä uskomuksia pitää siveellisen toiminnan vaikuttimena, joita ilman se ei voi pysyä pystyssä. Mutta toiselta puolen Renan tehostaa sitä seikkaa, että meidän on pakko noudattaa sisäistä innoitustamme silloinkin kun sen petollisuus on ilmiselvä. Sen mukaan siveellisellä toiminnalla olisi vaikuttimensa itsessään, riippumatta uskomuksista, joita siihen mahdollisesti liittyy tai on liittymättä. Pulma täytynee ratkaista niin, että Renan kyllä omasta puolestaan katsoi voivansa tulla toimeen tällaisella puhtaasti »humaanisella» siveysopilla, mutta epäili vahvasti, jaksaako ihmisten suuri enemmistö sellaiseen tyytyä.

Sama huomautus on tehtävä, mitä tulee siihen käsitykseen, että »hyve» on petkutusta, koska siitä ei seuraa mitään ajallista etua. Renan teki siinäkin suhteessa jyrkän eron ihmisten enemmistön ja oman tyyppinsä välillä, s.o. sen tyypin, jolla on suuri henkinen kutsumus. Tästä enemmän tuonnempana.—

»Petos» näyttää siis olevan luonnon perustus. Luonnon »machiavellismia» vastaan on ihminen voimaton taistelemaan. Päämääränsä saavuttamiseksi on sillä käytettävänään tuhannet temput. Silloinkin kun me luulemme sitä vastustavamme, me kuuntelemme juuri sen ääntä. Yritys jonkun Schopenhauerin tavoin nousta kapinaan Iäistä vastaan on rikos »par excellence». Ainoa viisaus on alistuminen, mutta meidän ei tarvitse sulkea silmiämme siltä, että meitä petkutetaan.

Ja, Jumalan kiitos, tämä alistuminen ei olekaan mitään vaikeata! Maa, ihmisen asuinsija, on kuitenkin ihana, luonto on kaikesta huolimatta sittenkin hyväntahtoinen, ja se minkä verran elämässä on »huonoa farssia», sen me iloisuudella käännämme jälleen hyväksi. Älkäämme ottako näytelmää liian vakavasti; me mukaudumme parhaiten Iäisen tarkoituksiin, käyttämällä pientä ironiaa elämän maustimena.

Renanin nuoruuden sankarillinen idealismi kääntyi hänen vanhoilla päivillään yhä enemmän lyyrilliseksi. Nuoruudessaan hän oli ihaillut kaikenlaista fanatismia, jossa sokea uhrautuminen ihanteen hyväksi tuli näkyviin; vanhempana kaikki se kävi hänelle vastenmieliseksi. Hän kadotti esim. sympatiansa juutalaista henkeä kohtaan, joka ei osaa hymyillä, joka ottaa kaiken niin traagillisen juhlallisesti. Oikea euroopalainen henki on se, joka uskaltaa sanoa itselleen, että työ, jolle on uhrannut elämänsä, kenties on turhuus. Aristokraatiseen hengenkulttuuriin sisältyy pisara skeptillisyyttä, joka saattaa omasta oivallisuudestaan sanoa: »Hyve, sinä et ole muuta kuin sana!»

Nuoruudessaan Renan perusti idealistisen hypoteesin etupäässä siveellisen tietoisuuden tosiseikkaan. Vanhetessaan hän alkoi nähdä varsinkin rakkaudessa ihanteellisuuden ilmauksen. Matalimmassakin sielussa herää hellyyden ja jalomielisyyden väre, kun rakkaus sitä koskettaa; kaikkein ahtainkin mieli tuntee silloin koskettavansa äärettömyyttä. »Rakkaus on paras todistus Jumalan olemassaolosta.» Renan kallistui yhä enemmän naisellisen elämänymmärryksen puoleen. Hänen idealisminsa tuli subjektiiviseksi tunneliikutukseksi, jonka valtaan hän saattoi vapaasti antautua, sallimatta sen silti vangita itseään. Hän näki yhtaikaa ihanteen ja todellisuuden, ne ovat kuin kaksi yhdensuuntaista viivaa, jotka koskettavat toisiaan äärettömyydessä. Yli karun maan antoi hän ihanteen Arielin soittaa ilmaharppuaan.

Tietoisuus siitä, että järjen kritiikki on voimaton luontoa vastaan, antoi hänelle turvallisuutta, kun hän oli pakoitettu jatkamaan »alasrepijän» työtä. Sanoimmepa mitä tahansa, veimmepä kieltämyksen sen äärimäisille rajoille saakka, sisäiset äänet, jotka nousevat tajuttomista syvyyksistä, ja jotka kuiskaavat korkeammasta todellisuudesta, jatkavat siitä huolimatta lumoavaa soittoaan. Sanoimmepa mitä tahansa, meitä uskotaan lopulta kuitenkin vain jos se käy yhteen noiden äänien kanssa, ja itse asiassa me olemme siitä ihastuneita!…

VII

Renan kuoli tieteellisten töittensä ääreen 2 päivänä lokakuuta 1892. Hautakiveensä hän tahtoi kirjoitettavaksi: Veritatem dilexi—olen rakastanut totuutta.

Meidän on tämän tunnuslauseen valossa luotava jälkisilmäys aineeseemme, ja varsinkin tarkastettava niitä kahta mainesanaa, jotka tavallisesti liitetään Renanin nimeen: »skeptikko» ja »diletantti».