Toiseksi kohdistuu »renanismin» ironia ihanteeseen. Jos todellisuus ilman ihannetta on irvikuva, niin on myös ihanne, jolla ei ole mitään juurta todellisuudessa, vähän naurettava. Kummallekaan ei voi täydellisesti antautua: täytyy osata vapaasti liihoitella niiden välillä.
Jos Renan kenties oli puoleksi keltti, niin on ainakin »renanismi» puhtainta ranskalaisuutta. Sitä ei voi ajatella muualla kuin siinä maaperässä, joka on kasvattanut Montaignen, La Rochefoucauldin, Voltairen—koko tuon sarjan älyllisiä viisaita, joiden ylin halu oli päästä varmuuteen siitä, etteivät elämän illusiot enää pidä heitä lumoissaan, etteivät he ole niiden »dupe», kuten termi kuuluu. Mitä muuta tahansa, mutta narri ei millään ehdolla!
Mutta paitsi tässä älyllisyydessä, tuntuu eräässä toisessakin »renanismin» piirteessä piilevän jotain, jota tuskin voi olla leimaamatta muuksi kuin »gallialaisuudeksi» tai »latinalaisuudeksi». Se ei vielä ole tullut riittävällä selvyydellä esiin.
Joku kirkkoisä on sanonut, että ellei hyveen palkkana seuraa taivaan autuus, on se suurin hulluus maan päällä. Kaukana tietysti siitä, että Renanin mielipide olisi ollut tämä, on hänen moraalifilosofiassaan kuitenkin jotain, joka muistuttaa tällaisia teologisia käsityksiä.
Siveellinen elämä ei näet hänen mielestään voi pysyä pystyssä ilman määrättyjä uskonnollisia käsityksiä. »Me emme pyydä palkitsijaa, mutta me tahdomme todistajan» (Feuilles détachées s. 433). »Jumala» on hyveelle välttämätön. Kun idealisti uhraa henkensä epäitsekkään asian hyväksi, täytyy hänellä olla senverran korvausta, että hän saa uskoa ikuisen oikeudenmukaisuuden panevan merkille hänen uhrauksensa.
Tuo ei ole sitä mitä sanotaan »humaaniseksi» siveysopiksi sanan jyrkimmässä mielessä. Tämän opin mukaan siveellinen teko riittää itse itsellensä; se ei tarvitse mitään korvauksia, ei mitään todistajaa. Se on yksinkertaisesti ihmisluontoon pannun lain toteuttamista, »kunnioituksesta tätä lakia kohtaan», kuten Kant sanoo. Elämän oikea sankarisatu on sen mukaan
»strida hopplös strid, och namnlös dö»,[8]
katsomatta siihen onko taistelulla tulosta vai ei.
Myönnettäköön kernaasti, että tällaisessa rigoristisessa siveyskäsityksessä voi olla annos itsepetosta, ja että kun joku ranskalainen moraalifilosofi ei omasta rinnastansa löydä »kategoorista imperatiivia» sen koko jylhyydessä, niin se johtuu kenties etupäässä siitä, että hän on liian tarkkanäköinen antaakseen omantunnon paatoksen petkuttaa itseään. »L'intérêt joue toutes sortes de personnages, même celui de désintéressé», itsekkyys osaa näytellä epäitsekkäänkin osaa, sanoo La Rochefaucauld sattuvalla tavallaan.
Renanin käsityksen mukaan antaa kunnon ihminen itsensä alttiiksi kaksinkertaiselle petkutukselle, kun hän elämän tarjoamista pettymyksistä huolimatta edelleenkin noudattaa ihanteellisia ääniä rinnassaan. Paitsi sitä että nämä äänet voivat olla petollisia, mikäli ne kuiskaavat meille korkeammasta todellisuudesta, on vielä itse »hyve» persoonallisen edun kannalta »duperie», petkutusta, koska yksilöllä ei ole mitään ajallista etua siitä (Dial. philos. s. 31). Luonto käyttää meitä säälimättömästi hyväkseen, ei ainoastaan rakkaudessa, jossa se, turvatakseen suvun jatkumisen, lupaa taivaallista onnea, kuitenkaan lupaustaan täyttämättä, vaan kaikkien inhimillisten pyyteitten alalla. Ei ole mitään halua, joka ei tyydytettynä näyttäisi onttouttaan. Samoin on moraali luonnon »intressissä»; se panee ihmisen toimimaan vastoin etujaan antamatta hänelle mitään korvausta.