Tähän avonaiseen haavaan vuodattivat kirpeätä myrkkyä heti seuraavat Pariisin kommuunin kauhunpäivät, joissa suuren joukon järjettömyys ennen aavistamattomalla tavalla tuli ilmi. Renanin oli pakko lähteä Pariisista ja siirtyä Versaillesin, missä hän puistossa käyskennellen, ilman kirjojaan, pakollisessa työttömyydessä, kulutti aikaansa »antamalla aivojensa eri lohkojen keskustella keskenään». Sillä tavoin syntyivät »Filosofiset dialogit»—kirja, joka on yhtä synkkä kuin »Tieteen tulevaisuus» oli valoisa. Renan epäröikin sen julkaisemisen suhteen ja teki tämän vasta viisi vuotta myöhemmin.
On huomautettu, että Renan näihin aikoihin todennäköisesti on lukenut Platonin dialogeja (Darmesteter), koska niistä tavataan niin selviä jälkiä hänen tältä ajalta polveutuvissa kirjoitelmissaan. Ainakin näyttää siltä, kuin Platonin »Valtion» yhteiskuntaihanne—tuo ihmiskunnan haihtumaton haave, että viisaat, »filosofit», joskus tulisivat ohjaamaan ihmiskunnan kohtaloa!—olisi hänen mielessään kangastanut, kun hän »Filosofisissa dialogeissa» hahmoittelee sen yhteiskuntamuodon, joka paraiten turvaisi ihanteen.
Peruuttaen melkein sananmukaisesti, mitä hän »Tieteen tulevaisuudessa» oli lausunut, pitää hän nyt järjettömänä yritystä ruveta yksilö yksilöltä istuttamaan ymmärrystä maapallon kahteen miljardiin ihmiseen. Totuuden ja henkisen edistyksen vuoksi ei ole ollenkaan välttämätöntä, että kaikki ihmiset ovat korkeammasta hengenviljelyksestä osallisia. Korkeimpia matemaatisia asioita ymmärtää vain joku satakunta ihmistä, mutta se riittää. Ihmiskunnan eliitti, sen parhaisto, sen suuret miehet ovat tämän kiertotähden tarkoitus, sanoo Renan, kuten myöhemmin Nietzsche. Niissä löytää universumin tajunta ilmaisunsa. Tämän parhaiston on hallittava suurta joukkoa. Jos se napisee, on parhaiston käytettävä hyväkseen niitä aseita, joita tiede sille tarjoo. Pahimmassa tapauksessa—sanoo Renan syrjäsilmäyksellä kommuunin järjettömyyteen ja kauhuihin—on maan päällä synnytettävä tieteen hirmuvalta, joka pitää alituisessa vavistuksessa tyytymättömän massan. Niillä mielikuvilla, joita Renan tästä hirmuvallasta loihtii esiin, on melkein painajaisunen kaameus— näkyy selvästi, kuinka hänen mielensä tasapaino oli järkkynyt.
Renanin mieli oli kuitenkin liian harmooninen, jotta tämä väkivaltainen pingoitus olisi jäänyt sille pysyväksi. Saamme tuonnempana nähdä, mitenkä hän vielä teki puolittaisen, iroonisen sovinnon demokratian kanssa. Mutta eräs toinen piirre, joka »Filosofisissa dialogeissa» pistää silmään, ei enää häviä hänen elämänfilosofiastaan.
Se oli syvä tietoisuus siitä, että hänen idealisminsa oli vienyt hänet harhaan, että häntä oli petkutettu, vedetty nenästä. Hän alkoi olla perusteellisesti varuillaan kaikkia sielunsa ihanteellisia taipumuksia kohtaan. »Comme j'avais l'esprit juste», sanoo hän, koska hänen mielensä teki oikeutta kokemukselle, huomasi hän, että ihanteella ja todellisuudella ei ole mitään tekemistä keskenään, että maailma selvästi menee kohti mataluutta ja keskinkertaisuutta, että ihanteellinen asia aina on heikompi kuin se raaka koneellinen voima, joka näyttää hallitsevan maailmaa.
Tapa, jolla Renan suhtautui tähän omaan petolliseen idealismiinsa, ilmaisee koko sen monisäikeisyyden, jonka hänen olentonsa nyttemmin on saavuttanut.
Aikaisemmin oli hän kaikissa sellaisissa mielenliikkeissä, kuten uskonnollisuus, omantunnon ääni, runous, rakkaus, joissa tulee ilmi se mitä ihmissielussa on ihanteellisuutta ja epäitsekkyyttä, nähnyt niiden salaperäisten voimain ilmauksia, jotka vähitellen ihmiskunnassa toteuttavat korkeampia elämänmuotoja ja lopuksi kenties »Jumalan». Mutta jos nyt nämä voimat itse asiassa ovatkin voimattomia, jos ihanne on vain väikkyvä juureton kangastus, mitenkä on silloin noita mielenliikkeitä arvosteltava? Toiselta puolen nekin silloin täytyy leimata vain harhaksi, illusioiksi ilman suurempaa kantavuutta, ääniksi, jotka pettävät meidät, jos antaudumme kuuntelemaan, mitä ne kertovat korkeammasta todellisuudesta. Ja toiselta puolen samalla kaikki se, mitä ihmisessä kenties on ylhäistä, tulee juuri siitä, mikäli annamme näille äänille valtaa sielussamme. On siis mahdotonta sulkea niiltä korviansa, on mahdoton luopua siitä, mikä meissä on arvokkainta: sen uskonnollisuuden jätteistä, mikä meihin nuoruudessa istutettiin ja jonka tuoksu on läpitunkenut elämämme, on mahdoton kieltää kaikki tämä ja sutena ruveta ulvomaan susien kanssa. Jää siis jälelle vain yksi mahdollisuus: edelleenkin pysyä idealistina, antautua edelleenkin petkutettavaksi ja nenästä vedettäväksi. Mutta olkaamme tietoisia siitä, että meitä petkutetaan!
Tämä on »renanismin» ydin. Se ei merkitse luopumista entisistä ihanteista eikä uskottomuutta niitä kohtaan. Jäähän, kuten sanottu, idealistinen hypoteesi kuitenkin yhdeksi mahdollisista. Ja vaikka kävisi ilmiselväksi, että se on tuulesta temmattu, täytyy meidän sittenkin toimia sen mukaisesti kuin se olisi tosi. Mutta meidän ei silti ole pakko antautua mihinkään kuvitteluihin, meidän ei ole tarvis vielä lisäksi kärsiä sitä nöyryytystä, että olemme olleet sokeita marionetteja kaitselmuksen kädessä. Joskin se tanssittaa meitä mielensä mukaan, voimme ainakin hiljaisessa mielessämme liittää alistuvaisuuteemme pienen ironian, voimme sisässämme kieltäytyä ottamasta leikkiä liian vakavasti.
»Renanismi» on omituinen kaksiteräinen viisaus, sen ironia on omituisesti kaksikerroksista.
Sen ironia kohdistuu ensinnäkin todellisuuteen. Ihanteen näkökanta on syöpynyt Renaniin niin syvälle, ettei hän oikeastaan voi päästä mihinkään positiiviseen suhteeseen sellaisen todellisuuden kanssa, johon tätä näkökantaa ei näytä voitavan sovittaa: ihanteeton todellisuus on ja pysyy Renanille todellisuuden irvikuvana. Hän ei voi koskaan alistua ottamaan sitä vakavalta kannalta, se herättää hänen ivaansa, hänen nauruansa.