On näin ollen mielestäni lyhytnäköistä lukea Renanille viaksi hänen henkinen muuntelevaisuutensa, hänen elämänkatsomuksensa alituinen liikkuvaisuus (kuten Séailles tekee:
Ernest Renan, esim. ss. 256 seur, 275 seur.). Moititaan hänen kokemuskantaansa, hänen empirismiään, joka ei myöntänyt »aatteelle» todellisuutta tosiseikkain, ilmiöiden ulkopuolella ja joka näin aina antoi itsensä alttiiksi sille vaaralle, että tosiseikat kumoavat »aatteen». Idealismi, rohkeus, usko, toivo on muka ammennettava omasta rinnasta eikä todellisuuden tarkastelusta; täten ei myöskään todellisuus koskaan voi sitä näyttää vääräksi: kun todellisuus antaa aihetta pettymyksiin, saattaa muka idealisti aina vetäytyä takaisin puhtaan »ihanteen», ajattoman »aatteen» kontemplatioon, niinkuin etana kuoreensa, ja näin virkistettynä uudelleen työntää ihanteellisuuden tuntosarvet ulos karuun maailmaan.
Täytyy kysyä: mitä arvoa voi tuontapaisella elämänkatsomuksella olla? Filosofianhan juuri tulee olla se värähdys, minkä todellisuuden kosketus hengessämme synnyttää, olipa tämä kosketus sitten miten karkea tahansa. Renan ei koskaan vetäytynyt tätä todellisuuden kosketusta pakoon, vaan jatkuvasti antoi henkensä mukautua siihen. Jos se oli hänelle yllätys, jos kokemus näytti menevän päinvastaiseen suuntaan kuin se missä päin hänen ihanteensa asui, ei hänen mieleensä juolahtanut sen johdosta purkautua pateetiseen pessimismiin ja katkeruuteen, vaan jos tuo suunta oli kovin järjetön, hän purskahti nauramaan tälle »huonolle farssille». Katkeruudellahan ei mitään voiteta; todellisuushan on meille ylivoimainen ja pakoittaa meidät lopulta kuitenkin mukautumaan suuntaansa, tahdoimme tai emme.
Sanoessamme, että Renanin elämänkatsomuksen kehityksestä kuvastuu vuosisadan käänne idealismista naturalismiin, on kuitenkin kohta lisättävä eräs huomautus.
Samoin kuin Renan »vastakääntymyksensä» ensi vaiheessa, siirtyessään positiivisesta kristinuskosta erikoisenlaatuiseen idealismiin, ei oikeastaan vieraantunut hylkäämästään elämänkannasta, ei katkaissut sitä napasuonta, jonka kautta kristillisyyden sisäelämä edelleenkin saattoi vapaasti virrata häneen, vaan päinvastoin—kuten ennen muuta »Jesuksen elämä» todistaa— saattoi koko sieluineen eläytyä tuohon sielunpiiriin—samoin vanheneva Renan, huolimatta siitä, että hän yhä selvemmin näki idealisminsa haurauden, ei sittenkään tälle sisäisesti kylmennyt, ei varsinaisten naturalistien ja agnostikkojen tavoin kadottanut ihanteellisuuden näkökulmaa, idealistisen maailmantulkinnan mahdollisuutta. Jäähän kuitenkin idealistinen olettamus—että elämällä on syvempi merkitys, että ihanne, »Jumala», uskonto joskus toteutuu—yhdeksi mahdollisista, onhan sittenkin mahdollista, että elämän ponnistukset joskus vievät perille, kun sillä kerran on käytettävänään ääretön aika ja koekenttänä itse maailmankaikkeus. Ei missään tule niin selvästi ilmi se, mitenkä lähtemättömästi ihanteen näkökulma Renanin sieluun oli syöpynyt, kuin siinä, kuinka hän oli valmis myöntämään ihanteelle minkälaisia etuoikeuksia hyvänsä, kuinka hän alistui siihen, että hänen omansa ja ihmiskunnan työ kenties on kokonaan vailla merkitystä sen toteuttamiseen nähden, kuinka hän oli valmis odottamaan ihanteensa lähestymistä, kuten runon Sulamith Salomoansa, vaikka se lähtisi liikkeelle avaruuden toisesta päästä ja lähenisi meidän kolkkaamme vain äärettömien ajanjaksojen kuluessa.
Tätä itsepintaista ihanteellisuutta tarkastaessa herää itsestään kysymys: Eikö se seikka, että tuolla tavoin täytyy alituisesti tinkiä ihanteen toteutumisesta, että täytyy asettaa tähystimensä askel askeleelta yhä suuremmalle etäisyydelle, voidakseen sitä ollenkaan nähdä, eikö se todista, että todellisuuden ja tämän ihanteellisuuden-näkökulman välillä ei ole mitään yhdenmukaisuutta, että todellisuus oikeastaan on tälle näkökulmalle vieras, ainakin jos se asetetaan niin maailmaavallitsevaksi kuin Renan sentään tekee? Eikö toisin sanoen idealismi ole itsepetosta ja harhaa?
Tämän kysymyksen asetti itsellensä myös Renan, ja vastaus, jonka hän siihen antoi, oli juuri »renanismi».
* * * * *
Pahin kolaus, mitä todellisuus antoi Renanille ja hänen elämänfilosofialleen, oli ranskalaissaksalainen sota vuosina 1870-71 ja sitä seuraavat sisäiset levottomuudet Ranskassa. Renanilla oli sodan aattoon saakka Saksasta se ihanteellinen käsitys, minkä hän oli ammentanut Herderin, Goethen ja Hegelin hengentuotteista. Hän piti Saksaa idealismin ja henkisyyden kotimaana, ihaili hartaasti germaanilaista vakavuutta ranskalaisen kevytmielisyyden vastakohtana; hän uskoi että vain Saksa olisi mahdollinen synnyttämään meidän aikamme Kristuksen. Vielä sodan aikana hänen ihailunsa puhkesi esille: saksalaiset ovat korkeampi rotu, kaikilla aloilla, missä saksalainen äly ja työ ovat suorittaneet jotain, ovat ne osoittaneet ylemmyytensä (Goncourt: Journal, 6. IX. 1870).
Renanille sentähden oli musertava pettymys, kun Saksa—kuten hänestä tuntui—kieltäen entiset ihanteensa asetti niiden sijalle Bismarckin reaalipolitiikan ja Moltken strategian. Yleisinhimillisen sivistyksen asia näytti sille tulleen yhdentekeväksi, kun se sensijaan, että se osoittamalla jalomielisyyttä voitettua kohtaan olisi parantanut särkyneen sivistysliiton entiselleen, käyttäytyi brutaalisena valloittajana.