V
Renanin elämä oli filosofinen romaani jännittävintä lajia. Olemme vähitellen alkaneet lähestyä sen loppupuolta, niitä lukuja, joissa juoni saa ratkaisunsa. Edessämme on hänen filosofiansa kolmas ja viimeinen kehitysvaihe, »la troisième manière de Renan».
Tällöin vasta hänen olentonsa puhkesi täyteen kukkaansa, tällöin vasta saavutti hän täyden alkuperäisyytensä, löysi sen verrattoman äänensävyn, joka kantaa »renanismin» nimeä.
Tällöin vasta esittäjänkin vaikeudet todenteolla alkavat.
Kun tahtoo antaa lukijalle kuvaa tästä omituisesta elämänfilosofiasta, johtuu aina ensinnä mieleen se henkinen hekkuma, jota on tuntenut, antaessaan tämän ajatusmaailman siirtyä sieluunsa, lukiessaan Renanin viimeiseen kehityskauteen kuuluvia teoksia: »Dialogues philosophiques», »Souvenirs d'enfance et de jeunesse», »Drames philosophiques», »Feuilles détachées». Monet, jotka ovat Renania esittäneet, eivät mielestäni olekaan voineet vastustaa tätä kiusausta ottaa »renanismi» etupäässä henkisen nautinnon kannalta, Pariisin salonkien jälkiruoka-filosofiana, liihoitteluna ja leikittelynä taivaan ja maan välillä, rakastettavana skeptillisyytenä, ihastuttavana »diletanttismina». Mutta sillä uhallakin, että lukija olisi tyytymätön tietäessään, ettei häntä viedä tälle hunaja-astialle, johon on koottu heleimmän henkisen hienostuksen mesi, mitä ihmiskunta vielä on pystynyt tuottamaan, kaarran vielä toistaiseksi tätä houkuttelevaa aarretta, ja jatkan sielutieteellisen erittelyn karuja maita.
On nimittäin niin, ettei »renanismille» voida ollenkaan tehdä oikeutta, ellei sitä katsota sen oman syntyhistorian valossa. Kaukana siitä, että se olisi ollut jokin satunnainen henkinen sivutuote, jokin mielen oikku, on se päinvastoin välttämätön tulos niistä sielullisista tekijöistä, jotka piilivät Renanin elämänkatsomuksen pohjalla ja joiden toimintaa tähän saakka olemme seuranneet.
Näkee joskus sellaisen käsityksen, ikäänkuin olisi se »vastakääntymys», joka pakoitti Renanin poistumaan Saint-Sulpicestä ja kirkon helmasta, erillinen tapaus hänen elämässään, ilman sen yleisempää kantavuutta. Tämä on väärin. Renanin elämällä, hänen elämänkatsomuksensa vaiheilla, on päinvastoin aivan erikoinen yhtenäisyys ja johdonmukaisuus.
Sama ulkokohtainen, pyyteetön ajatustapa, joka oli saattanut Renanin kykeneväksi riittävällä selvyydellä huomaamaan kirkonopin haurauden, sama ajatustapa saattoi hänet elämänsä viime vaiheessa huomaamaan idealisminsa, ihannemielisten uskomuksiensa, perustelemattomuuden. Renanin »vastakääntymys» jatkui läpi koko hänen elämänsä; hän ei koskaan tullut valmiiksi, hänen aivonsa eivät koskaan kangistuneet määrättyyn kaavaan, johon hän olisi jäänyt tuijottamaan, menipä sitten maailma tuolla ulkona sen mukaisesti tai sitä vastaan.
On tunnettua, mitenkä viime vuosisadan keskivaiheilla filosofisissa virtauksissa tapahtui jyrkkä taite idealismista naturalismiin, niin että sensijaan kuin vuosisadan alkupuolella hallitsi taivaita tavoittava, puhtaasti spekulatiivinen, ihannemielinen maailmantulkinta, jälkipuolisko taas pyrki tekemään filosofiasta kokemusperäisen maailmankatsomuksen, joka katseli todellisuutta aivan samalla tavoin kuin yksityistieteet, syiden eikä tulosten ja ihanteiden valossa. Ottaen huomioon inhimillisen hengenjoustavuuden kouraantuntuvat rajoitukset, ei ole ihmeteltävää, että vain harvat niistä ajattelijoista, joiden elämänkatsomus oli ehtinyt kiteytyä vuosisadan edellisellä puoliskolla vallinneen idealistisen virtauksen aikana, jaksoivat seurata tuon käänteen mukana. Aika vieraantui nopeasti idealistisesta spekulatiosta, josta pian tuli melkein muinaisjäännös, meille sisäisesti vieras järjenrakennus, jonka elävä henki oli jättänyt tyhjäksi ja autioksi. On kuitenkin muutamia esimerkkejä siitä, että ajattelija, jonka elämänpiiriin ovat kuuluneet vuosisadan molemmat puoliskot, on jaksanut seurata vuosisatansa nopean henkisen liikunnon mukana. Kaikkein kauneimman esimerkin tällaisesta henkisestä vireydestä tarjoaa juuri Renan. Hänen elämänkatsomuksensa kehityksessä kuvastuu mitä selvimmin siirtymys ihanteellisesta maailmantulkinnasta kokemusperäiseen todellisuuden tarkasteluun. Renanin universaalinen henki on mahduttanut itseensä koko vuosisatansa.
Jos Renanin filosofia olisi jäänyt »Tieteen tulevaisuuden» kannalle, mikä merkillinen muumio se olisikaan meidän silmissämme! Samanlainen tomuttunut jäännös entisiltä ajoilta kuin meille nyt ovat jonkun Hegelin tai Schellingin aaterakennukset. Nyt sensijaan hänen filosofiansa meidän silmissämme on täynnä elämää ja sisäistä jännitystä; ja sen kautta, että se viime vaiheessaan on oleellisesti sama kuin nykypäiväinen, voimme päästä elävään suhteeseen myös sen aikaisempien kerrostumain kanssa.