Tämä kirja on kuvaava Nuoren Suomen viimeiselle vaiheelle. 'Luonnontieteellinen maailmankatsomus' on alkanut menettää tenhoansa; pyritään myönteisempään elämänkantaan. Suunnan johtaja, Eino Leino, hipuaa »Sunnuntai» lehtineen jo teosofiaa; toiset eivät ole ainakaan vielä yhtä pitkällä, mutta johtajan vaikutusvalta näyttää olevan suuri. Se menee niin pitkälle, että se tuntuu kaikkein ulkonaisimmissa tyyliseikoissakin. Leinon nykyiselle proosalle on tunnusmerkillistä, että teonsana mikäli mahdollista sijoitetaan lauseen loppuun; ja valitettavasti Aarni Kouta katsoo olevansa velvollinen menettelemään samoin. Tarkoitus on kai täten saada sanonta raamatullisesti korkeatyyliseksi, mutta keino on liian helppohintainen: syntyy vain köyhää mahtipontisuutta.
Kaukana ovat nyt Zarathustra ja Antikristus. Uskotaan taas elämän lempeyteen ja hyvyyteen. Jumala-sana alkaa taas kaikua korvissa siedettävältä, melkein kauniilta, vaaditaan nöyrää ja myöntävää, valoa janoavaa ja suurestinäkevää mieltä.
Kaikkien näiden vaiheiden, kääntymysten ja vastakääntymysten mielenkiintoisuutta vähentää se seikka, että ne tuntuvat tapahtuvan niin helposti, ei oikein herää usko asian vakavuuteen. Miten paljon siinä on uusien vaikutelmien tavoittelua, miten paljon alastomaksi raastetun sielun koristeellista verhoamista ja miten paljon todellakin vilpitöntä etsintää?
Tulevaisuus on sen näyttävä: hedelmistään puu tunnetaan.
(Uusi Suometar 10.5.1917)
* * * * *
PIIRTEITÄ NYKYAJAN TIETEEN HENGESTÄ.
PROF. TIGERSTEDTIN
»VETENSKAPLIG KRITIK» TEOKSEN JOHDOSTA.
(1919)
»Muoti» vaihtelevine päiväntuulahduksineen ei yksinvaltiaana määrää vain ihmisten suuren enemmistön pukeutumista, vaan myöskin heidän ajatus- ja tunnetapaansa. Muotileijonia on filosofiassa ja osittain tieteessäkin yhtähyvin kuin taiteessa ja pukeutumistavassa. N.s. »ajanvirtaukset» ja »aatesuunnat» ovat usein silkkaa muotia ja varsin vieraat sille syvemmälle henkiselle elämälle, joka sykkii siellä, missä nerokkaat aivot tekevät luovaa työtään. Jos ryhtyisimme tutkimaan kunkin aikakauden syvimpien tutkijoiden yleisiä filosofisluonteisia käsityksiä ja uskomuksia ja vertaisimme niitä päivän »aatesuuntaan», tulisimme monissa tapauksissa varmasti verrattain yllättävään tulokseen. Saisimme nähdä, että monet tällaisista hengistä eivät ole ensinkään »moderneja», eivät ole ensinkään taipuvaisia vannomaan siihen, mikä kaduilla ja turuilla julistetaan viimeiseksi totuudeksi. Päinvastoin, syvemmillä tutkijahengillä on usein ikäänkuin vaistomainen vastaanväittämisen halu. Heissä herää helposti epäluulo sellaisia »totuuksia» kohtaan, jotka äkkiä ovat päässeet suureen huutoon, ja tutkijavaistonsa opastamina he ovat erikoisen herkkiä huomaamaan sellaista, mikä näyttää tekevän niiden pätevyyden kiistanalaiseksi.
Tästä ynnä muista seikoista johtuu, että ne yleisissä käsityksissä huomattavat siirrähdykset, joita on tunnettavissa siinä ilmapiirissä, mikä luovien tutkijoiden työpajoissa on vallalla, ovat usein koko lailla toiset kuin päivän »aatesuunnat». Tällaisia siirrähdyksiä on kuitenkin kieltämättömästi olemassa. Tietenkään ne eivät edes rajoitetunkaan tutkimusalan piirissä, esim. varsinaisten eksaktisten tieteitten työpajoissa, ole kaikki yhdensuuntaisia. Mutta kullekin ajalle ovat kuitenkin toiset niistä tyypillisempiä kuin toiset.
Korkeimpien kysymysten harrastajalle ei mikään saata olla mielenkiintoisempaa kuin puheenalaiset tieteellisessä hengessä havaittavat siirrähdykset. Tieteitten, nimenomaan luonnontieteitten filosofia on kaikista filosofioista mielenkiintoisin—ellei se ole suorastaan ainoa huomionarvoinen filosofia. Tällä emme tarkoita vain niitä väitteitä, joita luonnontutkijat filosofisista kysymyksistä esittävät—se on vähimmin mielenkiintoinen puoli luonnontieteen filosofiaa ja ammattifilosofien on useinkin helppo sellaisissa seikoissa lyödä luonnontutkijoita sormille—vaan ennen kaikkea sitä henkeä, joka tutkimustyötä itseään elähyttää, sitä ilmapiiriä, joka tutkimuksen työpajoissa on vallalla. Tämän hengittäminen kaikkine tomuineen ja tuhkineen on tosifilosofeille hurmaa.