Kantista lähtien onkin ammattifilosofien työ pääasiassa kohdistunut sen omalaatuisen ajatuselämän selvittämiseen, joka on saanut ilmauksensa nykyaikaisen eksaktisen tieteen, fysiikan, kemian, osittain biologian valtavissa rakennuksissa. Mutta se mikä näihin eksaktisen tieteen rakennuksiin lopulta jää pysyvänä aineksena jäljelle, se on vain murto-osa kaikesta siitä, mikä tutkimuksen työpajoissa on synnytetty. Todennettujen, lopullisilta näyttävien totuuksien yläpuolella leijuu ja elää miltei päivästä toiseen muuttuva hypoteesien ja teorioiden monivärinen maailma. Niissä elää se mikä tieteessä on katoavaista ja katoavaisinta—mutta usein myöskin se, mikä siinä on nerokkainta. Niissä elävät tieteelliset »ajanvirtaukset».
Se viehättävä kirjanen, jonka prof. Tigerstedt poistuessaan oppituolistaan viime keväänä jätti oppilailleen muistoksi, on sisällöltään ja yleiseltä suunnaltaan nykyajan luonnontutkimuksen hengelle tyypillinen.
Ei tosin ehkä kaikissa piirteissään. Filosofisesti on näet prof. Tigerstedt lähinnä Dubois-Reymondin 'ignoramus et ignorabimus' kannalla. Hänen kantansa tärkeimmässä kaikista filosofisista kysymyksistä—kysymyksessä sielunelämän asemasta olevaisuuden kokonaisuudessa—pohjaa siihen, että »me emme yhtään tiedä, mitä tajunta ja tahto luonnontieteellisesti katsoen ovat». Tällainen probleeminasetteluhan on nykyajan valistuneimpien luonnontutkijoiden keskuudessa hylätty. Ajateltakoon esim. prof. Tigerstedtin kolleegaa Max Verwornia y.m. tutkijoita, jotka oivaltavat, että on järjetöntä kysyä, miksi aivomolekyylit eivät voi selittää sielunelämää—koskapa kaikki tiedonobjektit ovat tajunnansisältöjä, siis »sielua». Tämä prof. Tigerstedtin kanta on yhteydessä sen seikan kanssa, että hän Helmholtzin tavoin uskoo aistimuksemme tajunnasta riippumattoman ulkoisen todellisuuden »merkeiksi» ja sen mukaisesti myöntää tietämyksellemme tähän todellisuuteen nähden symboolisen arvon. Tällainen käsitys nähdäkseni kaatuu jo siihen, että luonnontiede faktillisesti käsittelee esineitään realiteetteina eikä symbooleina.
Mutta jääkööt sikseen nämä yksityiskohtaiset huomautukset. Suurinta mielenkiintoa on siinä yleisössä, jolle prof. Tigerstedt on kirjasensa tarkoittanut, herättävä se avaramielinen kanta, jolle hän teoksensa hauskimmassa, 7:nnessä luvussa, on asettunut ihmiselämän ylimpiin kysymyksiin nähden. Hän siinä taitavan tutkijan koko tunnollisuudella ikäänkuin punnitsee vastakkain luonnontieteellisen tietämyksemme pisaroita ja tietämättömyytemme valtamerta. Uskallammeko näiden pisaroiden perusteella lausua jotakin tuon valtameren syvyyksistä? N.s. »luonnontieteellinen maailmankatsomus», joka vastaa tähän myöntävästi, sisältää hänen mielestään yhtä paljon metafysiikkaa kuin mikä muu maailmankatsomus tahansa. Inhimillisen kulttuurityön suuret aikaansaannokset tuntuvat viittaavan päinvastaiseen suuntaan kuin luonnontapahtumien tieteellinen tarkastelu, joka avaa meille perspektiivin maailman kaikkeuden ikuiseen kuolemaan. Mikään lopullinen ratkaisu ei näytä mahdolliselta. Syvä skepsis, epäily, joka samalla on kaiken inhimillisen tietämyksen hedelmöittämä, on tulos, ja se onkin todella omaksuttuna, pidettävä yhtenä korkeimmista hengen asenteista.
Tämä syvällisen epäilyn piirre, nimenomaan myöskin kehitysopillisissa kysymyksissä, onkin prof. Tigerstedtin kirjasessa nykyaikaisesti tyypillisintä.
Meillä on nyt Ernst Haeckelin kuolinvuosi. Hänen mukanaan meni ehkä lopullisesti mailleen darwinistinen kausi biologisessa ajattelussa. Nykyajan kokeellisbiologinen tutkimus on sivuuttanut Darwinin ja Haeckelin opin »luonnollisesta valinnasta» kehityksen aiheuttajana niin täydellisesti kuin mahdollista. Eräässä lausunnossa vuodelta 1914 toteaa tunnettu perinnöllisyystutkija, prof. Johannsen, että kokeellinen perinnöllisyystutkimus on riistänyt pohjan koko darwinistiselta oppirakennukselta. Jos mahdollista vielä pidemmälle menee hänen mainio kolleegansa Bateson eräässä »British Associationissa» esitetyssä lausunnossa samalta vuodelta. Batesonin mielestä ei perinnöllisyystutkimuksen kannalta ole mitenkään ymmärrettävissä, että »ituplasmaan» olisi »kehityksen» kuluessa tullut lisää uusia tekijöitä, mutta kylläkin, että näitä varisee pois. Fysiologisessa mielessä ei siis koskaan olisikaan mitään »kehitystä» tapahtunut, vaan eliöiden sarjassa olisi ituplasmasta vähitellen pudonnut pois joukko ehkäisyfaktoreita, ts. ne alkueliöt, joista kehityssarja on lähtöisin, olivat rakenteeltaan monimutkaisempia kuin niiden »korkealle kehittyneet» myöhäiset jälkeläiset. Tämä ei ole mitään mahdotonta—Shakespearekin sisältyi kerran silmin tuskin näkyvään limajyväseen.
Mainittu Batesonin paradoksi—enempää se ei tahdo olla—on nykyajan biologiselle, ja muullekin luonnontieteelliselle, ajattelulle kuvaava. Nykyajan tieteen silmissä on elämänilmiöiden arvoituksellisuus mittaamaton.
Bateson on samassa esitelmässään maininnut, mitenkä nykyajan biologin täytyy suhtautua niihin teorioihin, joiden avulla viisikymmentä vuotta sitten luultiin voitavan selittää elämänilmiöt ja kehitys: häntä »niiden yksinkertaisuus ja rohkeus huvittaa». Se ken jossain määrin tuntee nykyajan biologisia suuntia ja niissä voimakkaina esiintyviä filosofisia virtauksia, ei voi muuta kuin hämmästyä sitä jyrkkää käännettä pois yksinkertaisista mekanistisista käsityksistä, mikä niissä ilmenee, ja sitä radikaalisuutta, millä nykyajan biologiassa aikaisemman tieteen uskonkappaleita asetetaan kysymyksenalaisiksi. Tähän voi verrata ei ainoastaan sitä häikäilemättömyyttä, millä nykyajan fyysikot muovailevat uudelleen tieteensä perimmäisiä käsityksiä, säälimättä edes vanhimpiakaan ajatustottumuksiamme. Sellainen mullistava hypoteettinen maailmankuva, jonka nykyaikainen fysikaalinen relativiteettiteoria tarjoo, on päätä huimaavassa rohkeudessaan, johon samalla sisältyy mitä syvintä epäilyä vanhoja ajatustottumuksia kohtaan, nykyajan tieteelliselle hengelle kuvaava.
Ei ole mielestäni mitään epäilystä siitä, että tähän nykyajan tieteelliseen henkeen, nimenomaan sen ylenpalttiseen skeptillisyyteen biologisissa kysymyksissä sisältyy tuntuva joukko ohimeneviä, hetkellisiä piirteitä. Niinkuin olen eräässä toisessa yhteydessä esittänyt, piilee mielestäni darwinismissa filosofisesti arvokas ydin, joka vain tarvitsee pukea onnelliseen muotoon. Samantapaista yli maalin ampuvaa skeptillisyyttä sisältyy nähdäkseni myöskin siihen filosofiseen katsomukseen, jota prof. Tigerstedt kirjasessaan edustaa. Prof. T. lausuu m.m., ettei meillä ole mitään perusteita väitteeseen, että energian säilymisen prinsiippi olisi psyykillisiin prosesseihin nähden pätevä. Todellisuudessa meillä tällaisia perusteita kuitenkin lienee. Rubnerin, Atwaterin y.m. kuuluisat teokset, joiden kautta on osoitettu mainitun prinsiipin pätevyys kaikessa fysiologisessa tapahtumisessa, ovat samalla epäsuorasti tehneet sen pätevyyden psyykillisunkin prosesseihin nähden erinomaisen todennäköiseksi; noista kokeistahan seuraa välittömästi, että ajatus ja tahto eivät mitattavissa olevalla tavalla lisää ruumiin fysiologista energiaa. Tämän mukaisesti eivät edes nykyajan spiritualistiset psykologit—esim. prof. E. Becher Münchenissä— hyväksy mitään sellaista oppia ruumiin ja »sielun» suhteesta, joka on ristiriidassa mainitun prinsiipin kanssa.
Ylimalkaan olisin taipuvainen luonnontieteelle myöntämään maailmankatsomus-kysymyksissä enemmän sananvaltaa kuin kuuluisa luonnontutkijamme.