Vitalistinen tapahtuminen on siis sekä kausaalilain että energiansäilymisprinsiipin alainen, ainoa mistä se poikkeaa, sen vastakohta siis, on »mekanistinen» kausaliteetti.
Käsitteet »mekanismi» ja »mekanistinen» ovat kiinteästi juurtuneet nykyajan biologiaan ja niitä käytetään likipitäen siinä filosofisessa merkityksessä, minkä Kant niille antoi teoksessaan »Kritik der Urteilskraft». Seuraavassa ymmärrän »mekanistisella prinsiipillä» sitä yleisen kausaaliprinsiipin erikoismuotoa, jonka mukaan kunkin aineellisen systemin tila ajankohtana b on lainmukainen seuraus yksinomaan sen ynnä sen ympäristön aineellisesta tilasta edellisenä aikadifferentiaalina a.[15] Kaikki myöntävät, että »mekanistinen prinsiippi» joka tapauksessa elottomassa luonnossa on yksinvaltias. Kysymyksenalaista saattaa olla vain, onko se yksinvaltias myös elollisessa luonnossa ja varsinkin korkeampien eläinten toiminnassa, joiden keskushermostoon liittyy sielunelämää. Ilmeistä on, että vanhanaikainen »vuorovaikutusteoria», jonka mukaan »sielu» vapaasti vaikutti ruumiiseen, välttämättä samalla oli biologisessa suhteessa vitalismia, se ei ainakaan korkeampain eläinten toimintaan nähden myöntänyt »mekanistista prinsiippiä» yksinään määrääväksi. Ensi hetkessä saattaa näyttää siltä, kuin »parallelismi», joka opettaa, että sielunelämä on keskushermoston prosessien rinnakkaisilmiö, joka ei millään tavoin vaikuta näihin prosesseihin, välttämättä samalla olisi »mekanistinen», jopa tunnustaisi, sikäli kuin sielunelämä sen mukaan on funktionaalisessa suhteessa fysiologinen ilmiö, »mekanistisen prinsiipin» sielunelämäänkin nähden—välillisesti—päteväksi. Ajateltavissa on kuitenkin sellainen »parallelismi», joka biologisessa suhteessa olisi vitalismia, joka siis opettaisi, että sielunelämä on keskushermoston prosessien tehoton rinnakkaisilmiö, mutta kieltäisi »mekanistisen prinsiipin» yksinvaltiuden näihin prosesseihin nähden;—todellisuudessa tällaista tapausta kuitenkin tuskin esiintyy, siksi »parallelismi» on maailmankatsomuksena ilmaus »mekanistisista» ajatustottumuksista. Toisaalta on selvää, että jos »mekanistinen prinsiippi» voidaan osoittaa yksinvaltiaaksi myöskin orgaanisen, siis m.m. keskushermoston tapahtumisen alalla ja jos »parallelismi»—taikka kriitillinen »vuorovaikutusteoria», joka, kuten tulee osoitettavaksi, ei empiiriseltä sisällöltään poikkea »parallelismista»—on oikeassa, niin »mekanistinen prinsiippi» on kaikessa olevaisessa, niin hyvin fyysillisten kuin välillisesti myös psyykillisten ilmiöitten alalla yksinvaltias.
Mekanismin ja vitalismin taistelulla on siis verraton filosofinen merkitys, sikäli kuin siinä on esillä maailmankatsomukseemme nähden ratkaiseva kysymys, voidaanko maailma »selittää» yhden vaiko vasta useamman periaatteen avulla?
* * * * *
Kun siis, palataksemme takaisin lähtökohtana olleeseen erikoistapaukseen, Gustaf Wolff opettaa, että vesilisko vitalistisella tavalla regeneroi linssinsä, sisältää tämä väite, että regeneratio-ilmiö ei ole yksinomaan seuraus niistä fysikaalisista, kemiallisista ynnä mahdollisista muista aineellisista eli »mekanistisista» syistä, jotka operatiokohdassa vaikuttavat. Tämän erikoisproblemin myöhemmistä vaiheista on tässä mainittava seuraavaa. Spemann osoitti, että linssin regeneratio on seuraus silmärakon ja ihon kosketuksesta. Jos silmärakko hävitetään, ei mitään linssiä muodostu; mutta niinpiankuin silmärakko regeneroituu ja koskettaa ihoa, muodostuu linssi. Lewis täydensi tärkeällä tavalla edellisiä tutkimuksia. Transplantatiokokeiden avulla hän osoitti, että mikä ihon osa tahansa voi muodostaa linssin, niin piankuin silmärakko vain tulee ihon kanssa kosketukseen. Lewis olettaa, että linssin muodostuminen on välttämätön »mekanistinen» seuraus toisaalta kaikkialla ihossa, toisaalta silmärakossa löytyvien aineiden keskinäisistä kemiallisista reaktioista.[16] Tämä lopputulos on yhtä yllättävä kuin alku: nythän, siltä näyttää, yhtäkkiä käy darwinistisesti ymmärrettäväksi, mitenkä linssi fylogeneettisesti on syntynyt: iho on sattumalta saanut sellaisen omituisuuden, että silmärakon sisältämäin aineiden kemiallinen kosketus ihoon aiheuttaa linssin syntymisen.
Mutta merkillistä: yhtä vähän Wolff kuin muut nykyajan vitalistit arvelevat, että tämä tulos kumoaa heidän vitalismiansa. Spemann itse, joka on erinomaisen ansiokas ja kriitillinen tutkija, päästää iroonisten lauseittensa lomista näkyviin syvän epäuskonsa Darwinin prinsiippeihin eikä haikaile vallan bergsonistiseen sävyyn ilmaista epäluottamustansa koko »mekanistista» järkeä kohtaan, koska muka »muuttuvaista ei ylipäätään voi jäännöksettömästi ilmaista kiintein käsittein».[17]
Vitalistit huomauttavat näet, etteivät he väitäkään, että vitalistinen tapahtuminen olisi kaikkivaltias ja ettei se olisi sidottu määrättyihin mekanistisiin mahdollisuuksiin. Vitalistinen tapahtuminen on heidän mukaansa rajoitettu niihin puitteisiin, joita sen kykenemättömyys luoda uutta energiaa, siis energiansäilymisprinsiippi, sille asettaa. Tätä kohtaa on, kuten tulee esitettäväksi, varsinkin Driesch kehitellyt. Senvuoksi ei nykyaikaista vitalismia voidakaan kumota osoittamalla, että regeneratio- ynnä restitutio-ilmiöillä samoinkuin muilla orgaanisilla regulatioilla on rajansa.
Herää senvuoksi seuraava ajatus.
Sielunelämä on funktionaalisessa suhteessa fysiologinen ilmiö. Niinkuin biologiassa yleensä täytyy tälläkin sen erikoisalalla mekanismin ja vitalismin vastakohdan esiintyä. Voidaanko ehkä sielunelämän alalla tämä kiista ratkaista puoleen taikka toiseen? Mekanistinen prinsiippi olisi sielunelämän alalla osoitettu päteväksi, jos voitaisiin näyttää, että jossakin tapauksessa on annettuna kaikki energeettiset edellytykset määrättyyn tyypilliseen tarkoituksenmukaiseen reaktioon, mutta tämä kuitenkin jää pois, koska jokin puhtaasti mekanistinen edellytys ei ole täytetty. Luulen, että tällaisia tapauksia voidaan osoittaa oleviksi ja erästä sellaista tulee seuraavassa yksityiskohtaisesti tarkasteltavaksi.
Seuraava tutkielma on näinollen vain pitkä todistusketju. Ensin on osoitettava oikeaksi sen pääpremissi: että sielunelämä määrätyssä merkityksessä on fysiologinen ilmiö. Kun on syytä ryhtyä asiaan mahdollisimman perinpohjaisesti, tuntuu sopivalta alkaa muutamilla huomautuksilla fyysillisestä ja psyykillisestä kausaliteetista.