Paremmalla syyllä voidaan luonnonlakia eräässä toisessa mielessä nimittää välttämättömäksi. Kun todetusta laista johdetaan erikoisempi laki, täytyy minun tunnustaa jälkimäinen; se näyttää välttämättömältä sikäli kuin se on yleisemmän lain ja johtopäätöksen vaatima… Mutta tällöin me koemme tämän vaatimuksen eli välttämättömyyden. Samassa mielessä voidaan myöskin sanoa: b seuraa välttämättömyydellä a:ta, kun tämä johdetaan laista, poikkeuksettomasta säännöstä: koska a:ta aina seuraa b, täytyy niin välttämättömästi olla laita myöskin esilläolevassa määrätyssä tapauksessa. Tässäkin minä päätellessäni koen tämän täytymyksen. Eikä käsitykseni luonnosta ole sen syvempi, jos sanon: b:n täytyy seurata, kuin milloin sanon: b seuraa tässä tapauksessa, koska se seuraa aina.»[33]

Näin ollen näyttää siltä, että todellisuudessa ei esiinny mitään eroa sen tapauksen välillä, jolloin sanomme, että jotakin tapahtuu välttämättömyydellä, ja sen jolloin vaan toteamme jotakin tosiasiallista. Mutta subjektiivisestihan nämä tapaukset ainakin ovat erilaiset. Joskin siis kaikki tapahtuminen luonnossa olisi samanlaatuista, näyttää jäävän kiistämättömäksi, että me toisinaan käsitämme sen välttämättömäksi, että me toisinaan tajuamme seurausta syyhyn liittävän loogillisen siteen.

Epäilemättä on tämä kuitenkin harhaluulo, joka on selitettävissä siten, että ajatuskehittelymme pohjaperustan loogillinen luonne on jäänyt tarkastelematta. Myönnetään tietysti, että johtopäätöksellä ei voi olla sen suurempaa varmuusastetta kuin premisseillä. Väite, että saattaa olla olemassa vain yksi vety-yhdistys, jolla on kokoomus CH4, ei voi olla loogillisessa mielessä välttämätön eli apodiktinen, koska sen premissit—hiilen valenssit ja isomerian säännöt—ovat pelkästään tosiasiallisia eikä mitenkään välttämättömiä. Jos nämä premissit ehdottomasti pitävät paikkansa, niin johtopäätös on välttämättömästi pätevä. Mutta koska premissien pätevyys on ehdonalainen sillä tavoin kuin kaikki kokemustieto on ehdonalaista—se kun edellyttää luonnontapahtumisen säännönmukaisuuden—niin johtopäätös on samalla tavoin ehdonalainen.

Ehkä siis myönnetään, että ylläoleva väite yhtävähän kuin mikään muukaan kokemusarvostelma on apodiktinen. Mutta—sanotaan—siitä huolimatta mainitunlainen arvostelma poikkeaa tavallisista kokemusarvostelmista. Siinähän ei ainoastaan todeta määrätty oloseikka—että voi olla olemassa vain yksi vety-yhdistys, jonka kokoomus on CH4—vaan samalla ilmaistaan se »riittävä peruste», se sisäinen syy, joka tekee meille tämän oloseikan niin luonnolliseksi, itsestään selväksi. Me emme sitä ainoastaan totea, vaan käsitämme sen.

Tähän on sanottava seuraavaa. Me »käsitämme» puheenalaisen oloseikan, koska se—edellyttämällä eräät premissit—johtuu välttämättömyydellä eräistä avaruudenmielikuvamme sisäisistä suhteista. Mutta on otettava huomioon, mihinkä tämä välttämättömyys, tämä »riittävä peruste» kohdistuu. Me ryhmitämme—ajatuksissamme—viisi atomiamme kaikilla mahdollisilla eri tavoilla: me huomaamme ja voimme sitovasti osoittaa, että vain yksi tapaus tyydyttää eräitä vaatimuksia—että vain yhdessä tapauksessa »kaikki valenssit tulevat kyllästetyiksi»—, tämä pitää välttämättömästi paikkansa. Mutta millä perusteella voimme väittää, että tällä ajatustuloksella on jotakin merkitystä reaalisiin hiilivety-yhdistyksiin nähden? Ainoastaan sillä perusteella, että tähänastisen kokemuksen mukaan hiilellä on määrätyt valenssinsa ja että se yhtyessään vetyyn näyttää noudattavan eräitä sääntöjä. Koska me uskomme luonnon säännönmukaisuuteen, luotamme siihen, että se vastakin niitä noudattaa. Mutta mitään loogillista syytä, mitään »riittävää perustetta» siihen emme voi löytää. Ei suinkaan voida ehdottomalla varmuudella esim. väittää, että hiilen ja vedyn yhdistymisen mekanismi olisi jo nykyään kaikkia tekijöitänsä myöten tunnettu, se mahdollisuus ei suinkaan ole poissuljettu, että esim. jokin tällainen vähäpätöisyytensä vuoksi tähän saakka huomaamatta jäänyt tekijä jossakin yksityistapauksessa vaikuttaa sillä tavoin, että struktuurikemisti ennustuksissaan iskee harhaan. Tällainen mahdollisuus selvästi osoittaa, kuinka vähän aihetta meillä on puhua siitä, että loogillisessa suhteessa olisimme täydellisesti selvillä niistä edellytyksistä, joihin määrätty oloseikka todellisuudessa perustuu.

Yllä tarkasteltu stereokemian alalta lainattu esimerkki on siinä suhteessa erikoinen, että erittelyn alaisina olleiden kokemusarvostelmain näennäinen evidenssi perustui eräisiin geometrisiin välttämättömyyksiin. Kun luonnontutkimuksessa esiintyy tämäntapaisia arvostelmia, on tavallisempi tapaus se, että evidenssin perustana ovat luku- eikä geometriset suhteet. Kun esim. jonkun taivaankappaleen rata osoittaa säännöttömyyksiä, laskee tähtientutkija tunnettujen lakien nojalla, missä häiritsijän täytyy olla. Hänen arvostelmansa: »Sillä ja sillä kohdalla avaruudessa täytyy sen ja sen kokoisen taivaankappaleen olla», perustana ovat eräät lukusuhteet. Mutta mitään ehdotonta varmuutta siitä, että taivaankappaleet todellakin matemaattisen tarkasti noudattavat laskelman pohjana olevia lakeja, ei asian luonnosta johtuen voida saada. (On todellakin voitu kysyä, onko gravitatiolaki ehdottomasti pätevä.)

Kaikissa tällaisissa tapauksissa, jolloin kokemustieto, käyttäen hyväkseen matemaattista harkintaa, näennäisesti kohoaa korkeammalle varmuusasteelle, kohdistuu arvostelmain evidenssi itse asiassa yksinomaan matemaattiseen päättelyyn itsensä ja sen tuloksiin. Sensijaan se, että näillä tuloksilla on jotakin merkitystä todellisuudessa, on pelkkä »tosiasiallisuus», jonka ainoa »riittävä perusta» on se, että—»niin on tähänkin saakka ollut». Ja siinä tapauksessa, että kaikki maailmantapahtuminen olisi »selitetty», s.o. että olisi saavutettu yhtenäinen »maailmankaava», josta kaikki tapahtumisen muodot voitaisiin johtaa, olisi tämä ylimmäinen kaava itse pelkkä »tosiasiallisuus» emmekä voisi ilmaista mitään loogillista perustetta siihen, että juuri tämä kaava on ylin maailmanlaki. Sikäli kuin siis tieteellisen »selittämisen» päämääränä on keksiä se salattu »voima eli energia» taikka se »riittävä peruste», joka tekee välttämättömiksi juuri ne todellisuuden muodot, jotka me havaitsemme, ei tällaista päämäärää voida koskaan saavuttaa. Tässä merkityksessä on, kuten Schopenhauer huomauttaa, yksinkertaisin mekaaninen ilmiö, kiven putoaminen yhtä »selittämätön» kuin esim. eläimen liike.[34] Mutta tieteellisellä selittämisellä ei voikaan olla mitään tällaista imaginääristä päämäärää, vaan sen ainoana pyrintönä on suurimmassa mahdollisessa määrässä yksinkertaistuttaa maailmankuvamme, mikä tapahtuu johtamalla ilmiöistä yhä yleisempiä lakeja ja koettamalla vähentää todellisuuden perustekijäin lukumäärää. Ja niin piankuin kaikkein yksinkertaisimpiin ilmiöihin tullaan, ei mikään »selittäminen» enää voi tulla kysymykseen; tutkimuksen ainoana tehtävänä voi silloin olla vain »kuvailu». Tätä tarkoitti fyysikko Kirchoff, kun hän aloitti Mekaniikkansa kuuluisalla määritelmällään, että mekaniikan tulee »täydellisesti ja mahdollisimman yksinkertaisella tavalla kuvata luonnossa esiintyvät liikkeet», s.o. »ainoastaan esittää, mitä ilmiöitä esiintyy», kokonaan syrjäyttämällä voima-käsitteen.[35]

Senkin jälkeen kuin näin olemme tarkastelleet monimutkaisempiakin kokemusarvostelmia, joissa empiirinen aines peittyy matemaattisen deduktion verhoon, täytyy meidän tunnustaa _Hume_n käsitys näiden arvostelmain luonteesta oikeaksi. Enin mihinkä ihmisjärki pystyy on suuremman yksinkertaisuuden aikaansaaminen maailmankuvassamme ja yksityisilmiöiden johtaminen yleisistä laeista ja syistä. Täydellinen luonnontutkimus jättää todellisuuden sanan metafyysillisessä merkityksessä yhtä »käsittämättömäksi» kuin ennenkin.

Samalla on kuitenkin huomautettava, että on psykologiselta kannalta erinomaisen käsitettävää, kun tiedemiehet pitävät tieteittensä äärimäisiä perusteita välttämättöminä. Sillä vaikka onkin virheellistä väittää niillä olevan loogillista välttämättömyyttä, on niillä tiedemiehen kannalta kuitenkin niinsanoaksemme käytännöllinen välttämättömyys. Samoinkuin tutkijalla hänen astuessaan uuteen ilmiöpiiriin kausaliteettiprinsiippi on välttämättömänä opastajana, jota ilman hän ei pääsisi askeltakaan eteenpäin, samoin työn edistyessä saavutetut yleiset lait itse puolestaan muuttuvat välttämättömiksi johtotähdiksi, kun käydään käsiksi yhä uusiin ilmiöryhmiin. Ehkä voidaan näin ollen loogilliseltakin kannalta hyväksyä sellainen käsitys, joka nimittää »ajatusvälttämättömyydeksi» esim. sentapaista arvostelmaa, että kaikki todellisuudessa esiintyvät aineelliset yhdistykset voidaan muodostaa suhteellisen harvoista hajaantumattomista alkuaineista, kunhan vain pysytään tietoisena siitä, että tämä »loogillinen vaatimus» sata vuotta sitten ei vielä ollut edes kokemusseikka, että siis sanoja »ajatusvälttämättömyys» ja »logiikka» tässä on käytetty erikoisessa laajemmassa merkityksessä[36]—joka edellyttää tähänastisen kokemuksen ehdottoman pätevyyden. Mutta juuri tällainen »ajatusvälttämättömyys» tutkijan jokapäiväisessä työssä juuri tuleekin kysymykseen.

* * * * *