Tosin on niin onnettomasti laita, ettei nykyajan kemialla liene aavistustakaan niiden kausaalisten tekijäin laadusta, joiden vaikutuksesta homologisissa sarjoissa fysikaaliset ominaisuudet kuvatulla tavalla esiintyvät molekyyliko'on funktioina—yhtävähän kuin epäorgaanisen kemian alalla voidaan ilmoittaa, mistä aineen äärimäisen rakenteen omituisuuksista johtuu, että alkuaineiden ominaisuudet ovat niiden atomipainojen säännönmukaisia »periodisia funktioita». Mutta suurenmoisen korvauksen tarjoaa tästä se orgaanisen kemian kaunis saavutus, joka on saanut ilmauksensa n.s. isometristen yhdistysten »struktuurikaavoissa» ja jossa kohtaamme juuri sentapaisen loogillisen tilanteen, jommoista tässä tavoittelemme.

Alkuaineiden »valensseilla» kuten tunnettua tarkoitetaan niiden atomien kykyä sitoa määrätty luku vetyatomeja taikka vastaava määrä muita atomeja, myöskin vertaisiansa: niinpä on happiatomilla 2 valenssia—kuten muistetaan, yhtyy veden syntyessä 2 tilavuusosaa vetyä yhteen tilavuusosaan happea—, hiiliatomilla 4 valenssia (yksinkertaisin hiilivety on CH4) j.n.e. Yhtyessään pyrkivät alkuaineet »kyllästämään» kaikki valenssinsa. Mutta tämä saattaa toisinaan tapahtua useammalla kuin yhdellä tavalla. N.s. isomerisilla yhdistyksillä on sama kemiallinen kokoomus, mutta siitä huolimatta erilaisia ominaisuuksia, minkä katsotaan johtuvan siitä, että atomit niiden molekyyleissä ovat eri tavalla ryhmittyneet. Yksinkertaisena esimerkkinä saattaa mainita sen tapauksen, jolloin yhdenarvoinen vety (H), kahdenarvoinen happi (O), kolmenarvoinen typpi (N) ja neljänarvoinen hiili (C) yhtyvät. Huomaa helposti, että ne saattavat useammalla tavalla yhtyä niin, että kaikki valenssit tulevat kyllästetyiksi, esim. N=-C-O-H tai H-N=C=O (vaakasuorat viivat ilmaisevat kyllästettyjen valenssien lukumäärää). Tällä tavoin _Kekulé_n perustama »struktuurikemia» tuo kemialliseen ajatteluun stereometrisen näkökohdan, jolla on ollut verrattoman tärkeä käytännöllinenkin merkitys, sen avulla kun voidaan edeltäpäin sanoa, kuinka monta erilaista yhdistystä määrätty kokoomus tekee mahdolliseksi. Niin esim. hiilivetyä, jolla on kokoomus CH4, ei voi olla olemassa muuta kuin yksi ainoa, kokoomus C2H6 sallii myöskin yhden ainoan yhtymistavan, C4H_{10} sensijaan kaksi j.n.e., jolloin molekyylien suuretessa isomeriamahdollisuudet nopeasti lisääntyvät tavalla, joka voidaan edeltäpäin laskea.

Tämäntapaisissa luonnontieteen saavutuksissa epäilemättä on toteutettuna jotakin eksaktisen tutkimuksen ihanteesta. Raa'an empirian, tosiseikkojen vilisevän monimuotoisuuden sijalle astuu ratsionaalinen systemi, joka tekee deduktiivisen menetelmän laajassa mitassa mahdolliseksi. On ikäänkuin tutkijalle olisi selvinnyt todellisuuden salattu struktuuri, sen oma intimi logiikka. Tutkijan ei enää tarvitse pitää mielessänsä sisäistä yhteyttä vailla olevain tosiseikkain kirjavaa massaa, riittää kuin hän tuntee eräitä konstantteja—tässä tapauksessa sen, että eri yhtymistavat ovat mahdolliset, kunhan vain valenssit tulevat kyllästetyiksi; näiden avulla hän vallitsee laajoja ilmiöpiirejä sekä teoriassa että käytännössä.

Myöhemmin tulee vielä olemaan aihetta palata tähän luonnontutkimuksen piirteeseen ja m.m. osoittaa, mitenkä kovin rajoitetussa mitassa nykyaikainen tiede vasta on voinut kehittää mainitunlaisia ratsionaalisia systemejä, mitenkä suuri vielä on toisistaan kokonaan erillisten maailmantekijäin lukumäärä ja mitenkä saavuttamattoman etäällä on se yhtenäinen »maailmankaava», josta luonnontapahtumisen kaikki eri muodot voitaisiin dedusoida. Tässä kohden tarkastamme vain sitä kysymystä, onko tällaisilla deduktiivista tietä kehitetyillä kausaaliarvostelmilla toisenlainen luonne kuin puhtaasti empiirisillä.

Useimmat nykyajan luonnontutkijat epäilemättä ovat taipuvaisia vastaamaan tähän kysymykseen myöntävästi. Onhan esim. sillä stereometrisellä argumentilla, jonka perusteella kemisti väittää, että ei voi olla enemmän kuin 2 sellaista isomeristä yhdistystä, joilla on kokoomus C4H_{10}, aivan samanlainen evidenssi kuin geometrisellä todistuksella! Pystyyhän kemisti sitovasti osoittamaan, että vain kahdessa tapauksessa kaikista niistä atomien ryhmityksistä, joita mainitut 4 hiili- ja 10 vetyatomia voivat muodostaa, kaikki valenssit tulevat kyllästetyiksi, että siis vain kaksi ryhmitystä todellisuudessa on mahdollista! Tässä siis—siltä näyttää—väitetään todellisuudesta jotakin loogillisen välttämättömyyden perusteella. Ei pohjauduta enää pelkkään kokemukseen, ei pelkästään uskota luonnontapahtumisen yhdenmukaisuuteen—niin totta kuin 2 × 2 = 4 täytyy todellisuudesta ajatella määrätyllä tavalla.

Kuten näkyy, on ylläesitetty struktuurikemian tarjoama tapaus tarkastelunalaiselta puoleltaan samanlainen kuin kaikki ne tapaukset, jolloin matematiikkaa yleensä sovitetaan todellisuudenajatteluumme. Ja täytynee todellakin myöntää, että ne eivät _Hume_n puolelta ole saaneet osakseen ansaitsemaansa huomiota. Vasta _Kant_in tietokritiikissä kohtaamme tietoisesti asetettuna tuon laajakantoisen kysymyksen: kohoaako todellisuudenajattelumme korkeammalle varmuuden asteelle silloin kuin siihen sovelletaan matematiikkaa? Sisältävätkö tällaiset ajattelutulokset sitä loogillista välttämättömyyttä, mikä on matemaattiselle ajattelulle ominaista (johtuen sen analyyttisestä luonteesta)?

Ennenkuin ryhdyn antamaan vastausta tähän kysymykseen—yhä edelleenkin silmällä pitäen ylläkäsiteltyä erikoistapausta—, on syytä parilla sanalla kosketella kysymystä: mitä järjellistä sisältöä on arvostelmassa, että todellisuudessa jotakin on tai tapahtuu »välttämättömyydellä» eikä vain tosiasiallisesti?

Tähän kysymykseen antaa mielestäni oikean vastauksen esim. E.
Becher, kun hän sanoo:

»Kysymme, onko todellisuudentuntemukseemme nähden mitään merkitystä sillä, jos nimitämme a:n ja b:n säännöllistä seurantoa paitsi poikkeuksettomaksi, vielä välttämättömäksikin, jos sanomme: b:n täytyy seurata a:ta, se ei voi muuta kuin seurata a:ta! Ilmeisesti emme tämän kautta saa todellisuudesta tietää sen enempää kuin milloin meille sanotaan, b seuraa aina ja kaikkialla a:ta. Mutta näin ollen on yksinkertaisempaa ja selvempää puhua poikkeuksettomasta eikä ehdottomasta taikka välttämättömästä säännöstä.

Minuun nähden toimivana henkilönä on tietenkin olemassa eroa, jos sanon: minä tulen aina toimimaan näin, taikka: minun täytyy välttämättömästi toimia näin, sillä minä saatan kokea tämän täytymyksen pakon, välttämättömyyden. Mutta sanoessamme, että luonnossa b välttämättömyydellä seuraa a:ta, siirrämme tämän välttämättömyyden vieraaseen yhteyteen, tietämättä soveltuuko se sinne…