Näin lieneekin laita.
Kun nykyajan loogikot esittävät oppinsa kausaliteetista, niin nekin, jotka asiallisesti ovat _Hume_n kannalla, kuitenkin tavallisesti laveasti esittävät, mitenkä kausaliteetti ainakin on »erkenntnisnotwendig», joskaan ei »denknotwendig»:[29] emme voi tieteellisessä työssä astua askeltakaan eteenpäin, ellemme edellytä luonnonkulun säännönmukaisuutta, vaikkakin tämä edellytys perustuu vain »uskoon», jonka aikaisempi kokemus on synnyttänyt. Jos todellisuudessa olisi vallalla täydellinen säännöttömyys, ei »kokemus» sanan ankarassa merkityksessä olisi mahdollinen; täten voidaan kantilaisella käänteellä sanoa, että kausaliteetti »sisältyy kokemuksen käsitteeseen».[30] Kun Bessel »havaitsi» Uranuksen radassa »säännöttömyyksiä», sisältyi jo itse tähän vaarinottoon vakaumus kausaliteetin pätevyydestä; eihän muuten olisi ollut mitään aihetta puhua »säännöttömyyksistä» eikä otaksua niiden aiheuttajaksi uutta kauempana olevaa planeettaa (jonka Galle sitten keksikin ennakolta lasketusta taivaankohdasta).
Kuitenkaan ei mielestäni voida _Hume_lle lukea viaksi suurempaa laiminlyöntiä nyt puheenalaisessa kohdassa. Onhan hän—kuten ylläesitetyistä sitaateista selviää—nimenomaan huomauttanut, että vakaumus luonnonkulun yhdenmukaisuudesta on jokaisen kokemuspäätelmän edellytys.
Sensijaan on olemassa eräs toinen kohta, jossa _Hume_n ajatuskehittelyt todellakin lienevät riittämättömiksi katsottavat. Asian tärkeyteen katsoen en malta olla esittämättä sitä hieman laajemmin. Lainaan sitä varten eräitä esimerkkejä tieteestä, jota _Hume_n aikana tuskin voi sanoa olleen olemassakaan, joka _Kant_in mielestä vielä oli pelkästään »Experimentallehre»—se kun ei sisältänyt matematiikkaa—, mutta joka senjälkeen nopein askelin on kehittynyt kohti eksaktisen tieteen ankarinta ihannetta—nykyisestä kemiasta, lähemmin orgaanisesta kemiasta.
Kuten tunnettua on kemian perustuksena »kerrannaisten painosuhteiden laki», joka lausuu, että alkuaineet yhtyvät toisiinsa määrätyissä painosuhteissa ja näiden kokonaisissa kerrannaisissa (minkä lain katsotaan saaneen selityksensä atomihypoteesin kautta). Orgaanisessa kemiassa nimitetään homologisiksi sarjoiksi[31] sellaisia yhdistyssarjoja, joiden jäsenet eroittaa toisistaan samansuuruinen hiili- ja vetymäärän ero. Täten yhtyvät esim. hiili ja vety painosuhteissa 1 ja 4 (CH4 = metaani), 2 ja 6 (C2H6 = etaani) 3 ja 8 (C3H8 = propaani) j.n.e., jolloin sarjan jokaisen jäsenen eroittaa edellisestä yhden hiili- ja kahden vetyatomin lisäys (CH2). Merkityksellinen on tällaisten sarjojen omituisuus, että molekyylin suurentuessa mainitulla tavalla eräät yhdistysten fysikaaliset ominaisuudet, tiiviys, sulamispiste, taittokyky y.m. lainmukaisesti muuttuvat. Esim. aineen kiehumispiste saattaa kohota määrätyn astemäärän jokaista CH2-lisäystä kohti.
Jos nyt jossakin tällaisessa sarjassa on aukko, s.o. jos, järjestettäessä siihen kuuluvat tunnetut yhdistykset tasaisesti ylenevään sarjaan, kahden sarjan jäsenen välillä on kaksi kertaa suurempi hiili- ja vetypitoisuuden ero kuin muualla, voidaan tällä perusteella ennustaa toistaiseksi tuntemattoman yhdistyksen olemassaolo. Tämän tuntemattoman yhdistyksen kemialliset ja fysikaaliset ominaisuudet voidaan tällöin ennakolta varmuudella sanoa; ne saadaan »interpolation» kautta lähinnä seuraavista ja lähinnä edellisestä yhdistyksestä.[32]
Kun loogilliselta kannalta ja _Hume_n kausaliteettiteorian valossa tarkastellaan tällaista tietoprosessia, käy heti ilmi, ettei siinä ole edessämme yksi noita yksinkertaisia tapauksia, joita Hume käyttää esimerkkeinä oppiansa esittäessään. Kun kemisti valmistettuansa uuden yhdistyksen ennakolta sanoo esim., että sen kiehumispiste on 19° korkeampi kuin sarjan edellisen jäsenen, ei tämä arvostelma enää perustu kokemukseen sanan kaikkein primitiivisimmässä merkityksessä; tutkijahan ei ole koskaan ennen tehnyt mitään kokemuksia juuri tästä yhdistyksestä. Se kokemus, johonka puheenalainen väite pohjaa, ei kohdistu yksityisiin ilmiöihin, vaan erääseen sääntöön, jonka oletetaan pitävän paikkansa esilläolevassa tapauksessa niinkuin se pitää paikkansa muissa samankaltaisissa. Mutta ilmeistähän on samalla, että säännön paikkansa pitäväisyys myöskin tässä tapauksessa ei suinkaan ole mikään järjen vaatimus. Kemistimme ennakkoarvostelma ei siis suinkaan nojaa mihinkään loogilliseen perustaan, vaan sittenkin aivan samanlaiseen »tottumuksen» aiheuttamaan uskoon, että luonto kaikkialla on säännönmukainen, kuin kaikkein primitiivisimmät kausaaliarvostelmat.
Herää kuitenkin seuraava ajatus.
Sentapainen ilmiö kuin puheenalaisten homologisten sarjojen omituisuus, että niiden jäsenten fysikaaliset ominaisuudet tasaisesti muuttuvat samassa suhteessa kuin molekyylit suurenevat, epäilemättä perustuu määrättyyn, muuntelevien tekijäin kesken vallitsevaan kausaalisuhteeseen; puheenaolleessa tapauksessa epäilemättä molekyylien ko'on kasvaminen jollakin tavoin on syynä sarjojen jäsenten fysikaalisten ominaisuuksien tasaiseen muuttumiseen. Jos nyt tuntisimme tämän kausaalisuhteen laadun, niin silloinhan ei arvostelmamme, että esim. määrätyn yhdistyksen kiehumapiste on 19° korkeampi kuin sarjan edellisen jäsenen, perustuisi pelkkään raakaan analogiaan, vaan—siltä näyttää—meillä olisi tosiaan loogillista perustetta väitteeseemme. Näyttää toisin sanoin siltä kuin ei kemisti, korotettuansa uuden yhdistyksen lämpömäärän 19 astetta edellisen yhdistyksen kiehumispistettä ylemmäs ja väittäessänsä, että uusi yhdistys nyt alkaa kiehua, esittäisi tässä kausaaliarvostelmaa, jonka ainoa peruste on, että luonnontapahtumisen säännönmukaisuus vaatii tällaiseen syyhyn tällaisen seurauksen, vaan kuin voisi hän myöskin sanoa miksi tämä syy tuottaa tämän seurauksen. Näyttää siltä, kuin silloin tuntisimme syytä ja seurausta toisiinsa liittävän sisäisen siteen.
Tätä loogillisessa katsannossa mielenkiintoista tapausta sietää lähemmin tarkastaa.