»Enin, mihin ihmisjärki pystyy, on senvuoksi saattaa luonnontapahtumien prinsiipit yksinkertaisempaan muotoon ja johtaa moninaiset erikoiset vaikutukset muutamista yleisistä syistä analogiamenettelyn, kokemuksen ja vaarinoton avulla.» »Täydellisin luonnontutkimus vähentää tietämättömyyttämme vain hitusen verran ja ehkäpä täydellisimmästä filosofiasta on vain se hyöty, että se osoittaa, mitenkä tietämättömyytemme edelleen jää voimaan.»
Yleisesti on tunnettua, mitenkä Hume tottumuksen avulla selittää sen näennäisen välttämättömyyden siteen, mikä tutuissa ilmiöissä— esim. biljardipallojen työnnöissä—näyttää yhdistävän seurauksen syyhyn. Syy ja seuraus ovat tällaisissa tapauksissa kiinteästi assosioituneet toisiinsa meidän tajunnassamme; tämän perusteella me syyn esiintyessä suurella varmuudella odotamme määrätyn seurauksen esiintyvän; ja tämän subjektiivisen varmuuden eksymme luulemaan loogilliseksi välttämättömyydeksi.[22] Tällainen odotus on luonnollinen ja käytännöllisesti oikeutettu senvuoksi, että samat syyt tähän saakka aina ovat tuottaneet samoja seurauksia. Uskomme luonnontapahtumisen yhdenmukaisuuteen, kausaliteettikäsityksemme, perustuu siis »luonnon tavallisen viisauden mukaisesti vaistoon eli sokeaan viettiin, jonka vaikutus on taattu»—nim. tottumukseen—eikä »petollisiin järkipäätelmiin», jotka ovat kaikenmoisten hairahdusten alaisia.[23] Tämä hengentoiminta on välttämätön sekä käytännöllisessä että tietopuolisessa suhteessa; jälkimäisessä katsannossa on huomattava, että »kaikkien kokemuspäätelmien edellytyksenä on, että tulevaisuus vastaa menneisyyttä. Yritys koettaa osoittaa tämä oletus todennäköisyystodistuksen kautta oikeaksi johtaisi ilmeiseen kehään, silloin pidettäisiin myönnettynä se, mikä juuri on kysymyksenalaista.»[24]
Ei saata olla parempaa todistusta _Hume_n suorittaman kriitillisen työn merkityksellisyydestä kuin se, että ne sitkeät ratsionalistiset ajatustottumukset, joita vastaan hänen kritiikkinsä oli kohdistettu, yhä vielä tänä päivänä, lähes kahden vuosisadan kuluttua, monissa luonnontutkijoissa vaikuttavat yhtä voimakkaina hämmentävinä tekijöinä kuin hänen aikanaan. Esimerkkinä saattaa mainita erään nykyajan syvällisimmistä biologisista ajattelijoista, »kehitysmekaniikan» perustajan Wilhelm Roux'n, jonka merkitykselliset lisät »mekanismi ja vitalismi» kysymykseen tulevat seuraavassa antamaan aihetta käsittelyyn.
Tämä etevä ajattelija ja kokeellinen tutkija ei luultavasti koskaan ole perehtynyt _Hume_en; hänen kausaliteetti-käsityksensä on räikeästi ante-humelainen. Hän lausuu esim.
»Syy, causa on se mikä vaikuttaa, latinaksi siis faktori. Syyperäisyydeksi eli kausaliteetiksi nimitetään kiinteänä, muuttumattomana pysyvää suhdetta syyn ja vaikutuksen välillä… Faktorien vaikuttaminen aiheuttaa välttämättömyydellä niiden tuloksen eli vaikutuksen.»
»Mutta jos, kuten monet filosofit tekevät, vaikuttamista ei oteta lukuun, niin syyn ja seurauksen konstantti suhde tietysti on jotakin käsittämätöntä, mystillistä, kun sensijaan vaikuttaminen tekee sen itsestään selväksi.»[25]
Kuin ei Hume koskaan olisi julistanut syviä ajatuksiansa, esittää Roux, että syyn yhdistää seuraukseen sellainen »voima eli energia», jonka perusteella voimme edellisestä välttämättömyydellä johtaa jälkimäisen. Senvuoksi määrittelee hän tieteensä päämäärän seuraavasti:
»Tämän välttämättömän aikaisemman tapahtumisen, joka on seuraavan (tapahtumisen) kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti riittävä syy, tahdomme me tämän välttämättömyyden eli kausaliteetin perusteella eliöiden kehitystapahtumiin nähden mahdollisimman tarkasti kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesta selvitellä.»[26]
Yleensä voidaan sanoa, että kun luonnontutkijat puhuvat kausaliteetista, niin se yhä vieläkin tavallisimmin esitetään loogillisena välttämättömyytenä.[27] Esimerkkinä siitä voisi monien muiden muassa mainita erään toisen biologisen ajattelijan, _H.S. Jennings_in, jonka mietteet niinikään tulevat seuraavassa antamaan runsaasti puheenaihetta. Kun erästä alkueläintä häiritsevästi ärsytetään, vastaa se, regulatoorisen luonteensa mukaisesti, jokaiseen uuteen ärsytykseen uudella, edellistä jos mahdollista tehokkaammalla reaktiotavalla. Täytyy siis otaksua, että jokainen ärsytys muuttaa sen sisäistä fysiologista tilaa. »Tämä olettamus saa, lukuunottamatta sitä että se on loogillinen välttämättömyys, tukea monista kokemusseikoista.»[28]
Voisiko—katsoen siihen sitkeyteen, millä ajattelijat yhä vielä aivan samoin kuin ennen _Hume_a käsittävät kausaliteetin loogilliseksi prosessiksi, joka on analoginen loogillisen perusteen ja seurauksen kanssa—otaksua, että _Hume_lta olisi jäänyt joku tärkeä näkökohta huomaamatta, että hänen esityksensä kaipaisi, joskaan ei oikaisua niin kuitenkin täydennystä?