Sivuseikka on tässä se, että _Liepmann_in tapauksestansa antama tulkinta lienee katsottava liika karkeaksi[52]—Liepmann, eräs vaikutusvaltaisen _Wernicke_n monista oppilaista, edustaa kaavamaista psykologis-anatomista lokalisatioteoriaa—; toteennäytettynä voidaan joka tapauksessa pitää, että jos lukemattomien hermosäikeiden välittämät yhteydet liikuntohermojen—aivokuoren etumaisessa keskipoimussa sijaitsevien—lähtökohtien ynnä muiden aivoalueiden välillä fysiologisesti tai anatomisesti katkeavat, on siitä seurauksena yksilön kykenemättömyys käyttämään asianomaisia ruumiinjäseniä tahtonsa palvelukseen. Apraksiatapauksia on _Liepmann_in jälkeen havaittu ja kuvailtu runsaasti. _A. Pick_in tekemien havaintojen perusteella[53] täytyi motoorisen apraksian lisäksi määritellä ideatorinen apraksia, jossa häiriö sijaitsee korkeammalla psyykillisellä asteella, itse »liikekaavan» (»Bewegungsformel», Liepmann) muodostumisessa, jonka avulla tajunta kontrolloi liikuntojen tarkoituksenmukaista järjestystä; v. Monakow eroittaa kokonaista kuusi eri apraksia-muotoa.[54]
Niin alkuasteillaan kuin puheenalaisten aivopatologisten ilmiöiden yksityiskohtainen psykologinen ja fysiologinen erittely onkin, niin rajoitetussa määrässä kuin nykyään voidaankin havaittujen oireiden perustalla tehdä päätelmiä häiriintyneisiin funktioihin ja niiden aivolokalisatioon nähden, tulee ehkä aivopatologia lopuksi antamaan ratkaisevat vastaukset niihinkin kysymyksiin, jotka psykologille ovat tärkeimmät. Ennen kaikkea tulee aivopatologia nähdäkseni empiirisesti ratkaisemaan vanhan metafyysillisen kiistakysymyksen »ruumiin ja sielun» suhteesta.
Empiirinen vastaus kysymykseen: Minkälainen on tajunnan suhde keskushermostoon? voi merkitä vain seuraavaa: on koetettava muodostaa tästä suhteesta sellainen mielikuva, joka vähimmässä mahdollisessa määrässä sisältää hypoteettisia aineksia, joka tarkasti ottaa varteen ne viittaukset, mitä tähän saakka tunnettuihin tosiseikkoihin sisältyy, mutta kaikin tavoin pidättyy väittämästä mitään siitä, josta emme mitään tiedä.
Ja seuraavat ovat nähdäkseni tosiseikkain viittaukset: Ärsytykset saapuvat aivokuoreen eri teitä, muokkautuvat ja hajaantuvat lainmukaisella tavalla. Aivosolujen mikroskooppisessa maailmassa tapahtuu valtava määrä tuntemattomia prosesseja, mutta kaikkiin nähden pitää energian säilymisen laki paikkansa: liike-energiaa ei missään häviä, vaan se joko siirtyy eteenpäin taikka kasaantuu (kemialliseksi?) potentiaaliseksi energiaksi. Mitään sentapaista yhtenäistä päätekohtaa, jonne kaikki »tulevat» kiihoitukset keskittyisivät ja jossa »sielu» ottaisi ne vastaan, ei ole—yhtä vähän kuin sellaista, mistä »sielu» virittäisi »menevät» kiihoitukset; mikroskooppinen preparaatti näyttää äärettömän monikuteisen säijeverkon, joka katkeamattomana yhdistää molemmat toisiinsa. Ja niinkuin aivopatologia osoittaa, sisältyy tähän solujen ja säikeitten labyrinttiin suuri määrä mitä hienoimpia fysiologisia apparaatteja, joiden luku on vielä paljon suurempi kuin psykologiselta kannalta voitaisiin edes aavistaa. Jos nyt tyydymme pelkästään toteamaan sen empiirisen suhteen, minkä havaitsemme mainittujen apparaattien ja tajunnan ilmiöiden kesken, täytyy meidän sanoa, että tajunnan ilmiöt esiintyvät näiden apparaattien häiriintymättömän toiminnan funktioina. Jokainen sielunilmiö on määrättyjen fysiologisten mekanismien toiminnan vastine. Ja sensooriset ynnä ideatooriset apparaatit liittyvät katkeamattomasti motoorisiin; joka kohdassaan, aistiärsytyksestä lihasliikkeeseen saakka, on tajunprosessin häiriintymätön kulku riippuvainen refleksikaareen kuuluvien eri renkaiden, eri mekanismien, fysiologisesta ja anatomisesta eheydestä.
Aivomekanismit tekevät kaiken—se on tosiseikkojen viittaus.
Sanoista emme kiistele—jos joku tahtoo väittää, että aistiärsytykset, sittenkuin ne ovat kulkeneet eriasteisten fysiologisten mekanismien kautta ja saapuneet korkeimpiin sensoorisiin keskuksiin, »vaikuttavat» »sieluun», joka reageeraa näkö- j.n.e. havainnolla, niin on se hänelle sallittu, samoinkuin hänen on lupa sanoa, että »sielu» »vaikuttaa» motoorisiin keskuksiin lihasliikkeitä aiheuttaen. Mutta koska—kuten fysiologinen kokemus osoittaa—»sielu» ei voi enentää eikä vähentää aivoissa piilevien energiojen kokonaismäärää, ei tämä »vaikuttaminen» voi olla samanlaista kuin fyysillisten ilmiöiden kesken, jolloin energiaa siirtyy toisesta toiseen. Näin ollen täytyy kysyä, onko mitään asiallista eroa, jos »vuorovaikutusteoriain» tavoin sanotaan, että keskushermoston prosessit »vaikuttavat» »sieluun» ja päinvastoin taikka jos parallelistisen teorian tavoin tyydytään vain toteamaan niiden rinnakkaisuus.[55]
Aivan pintapuolista olisi väittää, että »vuorovaikutusteoria» paremmin kuin »parallelismi» tulkitsisi tosiasiallista tietoisuuttamme siitä, että ruumis on tahtomme hallittavana. Tässä kohden ovat »vuorovaikutusteoria», jommoista esim. Lotze edustaa, ja »parallelismi» aivan samassa asemassa—sillä erolla vain, että parallelistinen kaava on niin verrattomasti yksinkertaisempi. Koska, kuten Lotze sanoo, »tahdon luonne on vain elävässä tahtomisessa, ei sinänsä sen samanaikaisessa toteuttamisessa»,[56] ei pelkästään se seikka, että me tahdomme, millään tavoin selitä sitä, että meidän onnistuu liikuttaa jäseniämme. »Oman valtansa täydellisyydellä tai omasta virikkeestään ei mielenmuutos saa aikaan vastaavaa ruumiin muutosta»,[57] vaan ainoastaan sikäli kuin »sielu» on »muiden elementtien ohella kiedottu mekaanisten vuorovaikutusten yhteyteen.»[58] Ja terävästi ivaa Lotze sentapaisia triviaalisia käsityksiä, kuin että aivoissa ovat motooristen hermojen lähtökohdat levällään kuin sarja soittimia, joita sielu voisi mielinmäärin kosketella: »vaikka tällainen klaviatuuri aina olisikin käsillä, sielu ei pystyisi sillä soittamaan.»[59] Voidaanko se »mekaanisten vuorovaikutusten yhteys», jossa tajunnan täytyy fysiologisten prosessien kanssa olla voidakseen näihin vaikuttaa, mitenkään käsittää sen yksinkertaisemmin kuin otaksumalla, että esim. päätöstäni liikuttaa oikeaa kättä vastaa keskushermostossa prosessi, joka vallitsevien fysiologisten yhteyksien perusteella itsestään johtaa tarkoitettuun lihasliikkeeseen?
Mielestäni on sanottava, että jos sentapaista kriitillistä »vuorovaikutusteoriaa» jommoista Lotze myöhemmissä teoksissaan edustaa, kehitellään ja oikaistaan aivofysiologian nyttemmin paljastamain tosiseikkojen valossa, niin johdutaan käsitykseen, joka asiallisesti tuskin poikkeaa kriitillisestä empiirisestä »parallelismista». Nykyään tiedetään, ettei ole mitään puhtaasti psyykillisiä, vaan ainoastaan psykofysiologisia tiloja, aivoissa ei ole mitään sellaisia alueita, joita voitaisiin pitää »sielun» erikoisena asemapaikkana, vaan sensooriset, ideatooriset ja motooriset apparaatit liittyvät katkeamattomasti toisiinsa. »Sielu» ei voi »vaikuttaa» keskushermostoon edes sillä »mekaanisella» tavalla kuin Lotze otaksui sikäli kuin tällainen vaikuttaminen sisältää aivojen energian lisäämistä tai vähentämistä. Korkeintaan on lupa otaksua, että kun jokin keskihakuinen kiihoitus keskushermostossa aiheuttaa sarjan psykofyysillisiä prosesseja, niin tämän sarjan fyysillinen osa on toisenlaatuinen kuin se olisi ilman psyykillistä saattajaansa, että siis tajunnalla siinä merkityksessä on jokin »vaikutus» keskushermostoon, että esim. tämän motooriset vastaukset ovat toisenlaatuisia kuin kuin ne olisivat ilman tajuntaa. Energian säilymisprinsiippi tässä tosin tuottaa vaikeuksia, koska nämä tajunnan aiheuttamat muutokset eivät saa aiheuttaa mitään lisäyksiä eikä vähennyksiä aivojen energiamäärässä. Kuten tunnettua, voidaan tästä vaikeudesta kuitenkin selvitä useammallakin tavalla. Voidaan tunnettujen tutkijain tavoin puhua »psyykillisestä energiasta», joka on säilymisprinsiipin alainen, voidaan myöskin ajatella sentapaisia fysikaalisia ilmiöitä, jolloin tapahtumisessa esiintyy muutoksia, ilman että energiamäärä muuttuu, esim. kun liike-energia vaihtuu potentiaaliseksi. Jos esim. ilmaan heitetty kivi pysähtyisi korkeimpaan kohtaansa, ei sen sisältämä energia vähenisi, vaikka esiintyisikin luonnon tavallisesta tapahtumisesta poikkeava ilmiö. Jos tajunta »vaikuttaa» jotakin samantapaista, ei aivojen energiamäärässä esiintyisi mitään muutoksia.[60] Tällainen »vuorovaikutusteoria» saattaisi vedota myös siihen, että koska sen edustaman käsityksen mukaan tajunta aiheuttaa keskushermostossa muutoksia, niin käy kehitysopillisesti ymmärrettäväksi, mitä varten tajuntaa yleensä on olemassa. Väitetään, että jos »parallelismi» on oikeassa, niin ei voida ymmärtää, kuinka »olemassaolon taistelu» on keskushermostossa kehittänyt tajuntaa, jolla kuitenkaan ei ole tässä taistelussa mitään merkitystä, keskushermoston prosessit kun ilman sitä tapahtuisivat täsmälleen samalla tavalla, organismin motooriset reaktiot olisivat siis tarkalleen samanlaatuisia ilman tajuntaa kuin sen kanssa. Ja hyvään tapaan kuuluu mainita historian suuria tapahtumia ja henkilöitä, taiteentuotteita jne., jotka »parallelismin» mukaan ovat puhtaasti fysiologisen mekanismin tuotteita, ne kun olisivat olemassa vallan samanlaisina, jos tajuntaa ei ollenkaan olisi.
Tällaiseen argumentoimiseen sisältyy kuitenkin samantapainen loogillinen virhe kuin materialismin ihmettelyyn, miksi aistimuksia ei voida selittää fysiologisista edellytyksistään: »sielu» ei voi olla erikoinen kausaalinen tekijä ilmiömaailmassa, koska kaikki on »sielua», s.o. tajunnantiloja.
Toiseksi, jos lähemmin tarkastellaan asiaa, ei myöskään kriitillisen »vuorovaikutusteorian» kannalta, sikäli kuin se tahtoo olla tosiseikkojen tulkkina, päästä mihinkään siitä, että kaikki eliöiden motooriset reaktiot tavallaan ovat puhtaasti fysiologisen kausaliteetin tuotteita. Esiintyköön vaan fysiologisissa prosesseissa muutoksia senkautta, että niihin liittyy tajuntaa, jos mieli kausaliteettiprinsiipin olla pätevä, täytyy näiden muutosten olla lainmukaisia, s.o. fysiologinen prosessi muuttuu määrätyllä tavalla riippuen siitä, minkälainen tajunilmiö sitä myötäseuraa, näiden muutosten täytyy olla poikkeuksettomain lakien alaisia. Mutta toisaalta taas on tajunilmiöiden itsensä esiintyminen tietenkin myös lainmukainen, s.o. mikäli »sielu» ei ole muuttunut, herättää sama keskihakuinen kiihoitus aina saman sieluntilan. Jos taas »sielussa» on tapahtunut muutoksia, niin on keskushermostossa tapahtunut vastaavia lainmukaisia muutoksia, koska kaikki sieluntapahtumat ovat psykofyysillisiä. Ja »sielussa» tapahtuu yhtä vähän kuin keskushermostossakaan mitään muutoksia ilman syytä, s.o. ei esiinny mitään tajunnanilmiöitä ilman että edelläkäyvät tajunnanilmiöt sisältävät niihin lainmukaisen aiheen; täten lopulta kaikki tajunnanilmiöt lainmukaisesti johtavat takaisin keskihakuisiin taikka keskushermostossa itsessään, tämän perityn laadun perusteella virinneisiin kiihoituksiin.