Metafyysillisten kuvitelmain perusteella saattaa tietysti väittää, että »sielutkin» ovat aiheiltaan erilaisia, niin että eri keskushermostoissa samat kiihoitukset jo alunperin herättävät erilaisia sieluntiloja ja senkautta myös erilaisia fysiologisia prosesseja, taikka että »sielu» yksin voi muuttua, niin että samassa keskushermostossa sama kiihoitus ei enää aiheutakaan samaa sieluntilaa ja senkautta samaa fysiologista prosessia kuin ennen »sielun» muutosta, mutta tällaisia kuvitelmia ei tarvitse ottaa lukuun tässä, kun kiinnitämme huomiota vain sellaisiin psykofyysillisiin teorioihin, jotka pohjaavat tosiseikkoihin ja tahtovat olla niiden tulkkina. Tavalla, jonka ilmeisyys on empiristille selvä, viittaavat tosiseikat siihen, että mikäli eri yksilöiden erilaiset motooriset reaktiot eivät saa selitystään heidän keskushermostonsa ja senkautta heidän »sielunsa» erilaisesta menneisyydestä, aiheuttaa erilaisuuden viime kädessä »sielun» erilainen peritty ruumiillinen alusta. Toisin sanoen, määrätyn yksilön määrätyllä hetkellä tapahtuvat motooriset reaktiot ovat hänen keskushermostonsa alkuperäisen aiheen ynnä sen kokeman menneisyyden yhteistulos, s.o. viime kädessä puhtaasti fysiologisen kausaliteetin ilmauksia.[61]
Myöskin tämäntapaisen kriitillisen »vuorovaikutusteorian» kannalta voidaan siis konstruoida puhtaasti fysiologinen kausaalisarja, jolloin tosin on huomattava, että eräät fysiologiset ilmiöt tapahtuvat muusta luonnonkulusta poikkeavalla, mutta itsessään täysin lain mukaisella tavalla. Fysiologin kannalta tällainen poikkeavaisuus olisi täydellinen arvoitus, mutta ratkaisemattomia arvoituksiahan on niin paljon; kuka voi selittää, miksi esim. määrättyjen aineiden molekyylit sopivissa nesteissä saavat sellaisia uusia ja arvoituksellisia ominaisuuksia, että nesteissä syntyy kiteitä? Samalla tavoin täytyisi fysiologin tyytyä toteamaan, että keskushermostossa eräät aineelliset hiukkaset saavat uusia, arvoituksellisia, mutta itsessään täysin lainmukaisesti ilmeneviä ominaisuuksia.
Näin ollen katson toteennäytetyksi, että nykyaikaisesti kriitillisen »vuorovaikutusteorian» ja kriitillisen »parallelismin» välillä ei ole mainittavaa asiallista eroa. Tällaista eroa ei voikaan olla, sikäli kuin molemmat teoriat pyrkivät olemaan tosiasiain tulkkina; eiväthän tosiasiat voi olla keskenään ristiriitaisia.
Merkillistä kyllä, on aivan viime vuosikymmeninä vielä esiintynyt »vuorovaikutusteorioja», jotka sisältävät vahvoja metafyysillisiä aineksia. Tässä kohden on ehkä syytä mainita vain, kuinka esim. sellainen »vuorovaikutusteoria», jota William James henkevään tapaansa edustaa, kokonaan sivuuttaa kokemuksen rajapyykit niinhyvin ulkoisen kuin sisäisen havainnon alalla. _James_in mukaan[62] kehittyneempien eläinten keskushermosto on rakennettu suunnattoman monimutkaisella tavalla, jotta siihen voisi mahdollisuuksina sisältyä lukematon määrä motoorisia vastauksia mitä vähäpätöisimpiin tilanteen piirteisiin. Mutta James uskoo, että tällaisen laitteen epäluotettavuus lisääntyy samassa määrässä kuin sen monimutkaisuus. Tämän vuoksi tarvitaan tajuntaa »ohjaamaan keskushermostoa, joka on tullut liian monimutkaiseksi voidakseen itse reguloida itsensä». _James_in ajatus sisältää todellisuudessa hämmästyttävän virheellisyyden. Juuri tällaista käsitystähän Lotze pilkkaa kun hän puhuu »klaviatuurista», jota sielu mielensä mukaan soittelee. Kuinka ihmeessä voisi »tajuntamme» ohjata keskushermostoa? Valita sen lukemattomista reaktiomahdollisuuksista sen, joka johtaa tarkoitettuun tulokseen? Jos keskushermostomme on »epäluotettava», niin sehän saattaa merkitä vain, että siinä on taipumus esiintyä sisäisiä häiriöitä, jotka tekevät sen toiminnan säännöttömäksi. Kuinka voisi »tajuntamme» tätä estää? Ei ainakaan tahdontoimintojen avulla! Tahtohan saattaa vaikuttaa vain kaikkein terveimmässä, siis kaikkein lainmukaisimmin toimivassa keskushermostossa. Schizofreniset, apraktiset y.m. häiriöt osoittavat, minkälaisen kaoottisen piirteen tahdontoiminnat saavat, kun keskushermosto todellakin muuttuu »epäluotettavaksi». Jos keskushermoston toimintaa jokin »reguleeraa», niin tajunta se ei ole, se on varma; tajunta (= keskushermosto) kyllä reguleeraa jotakin, nimittäin yksilön toimintaa, mutta ei suinkaan itseänsä. Tällaisen käsityksen pohjana näyttää olevan ajatuksen »lapsus».
* * * * *
Siis, kuten on osoitettu, mitään autonomista psyykillistä kausaliteettia ei ole, vaan psyykilliset ilmiöt esiintyvät fysiologisten prosessien erikoistapauksina—jolloin tosin olemme jättäneet avoimeksi sen mahdollisuuden, että silloin kun psyykillisiä ilmiöitä fysiologisessa kausaaliketjussa esiintyy (määrättyjen muuttumattomasti vaikuttavien fysiologisten lakien nojalla), ei niiden esiintyminen ole prosessin fyysillisen puolen muodostumiseen nähden merkityksetön.[63] Näin ollen herää kysymys, jota tässä sopii lyhyesti kosketella: Jos ei ole mitään autonomista psyykillistä kausaliteettia, niin voiko myöskään olla olemassa mitään autonomista psykologista tiedettä? Eikö psykologian lopullinen päämäärä ole sulautua fysiologiaan? (kuten Wundt kysyy.[64])
Tähän on vastattava seuraavaa.
Siinäkin tapauksessa että ne fysiologiset mekanismit, joiden funktioina tajunnanilmiöt esiintyvät, olisivat yksityiskohtiaan myöten tunnetut, pysyisi erikoisena empiirisenä tehtäväryhmänä kuvata näiden mekanismien toiminta sikäli kuin se tajunnan verhossa kuvastuu, varsinkin sikäli kuin se saa ilmauksensa normaalissa tajunnassa. Aivan samassa asemassa on, kuten O. Hertwig huomauttaa, biologia fysikokemiaan nähden. Jos otaksutaan, että elämänilmiöiden fysikaaliskemiallinen analyysi olisi viety perille saakka, jäisi kuitenkin niiden fysikaalis-kemiallisten tapahtumain punoutuma, jotka kokonaisuudessaan muodostavat elävän olennon, erikoisen empiirisen kuvailun aiheeksi. Ja, jatkaa Hertwig sattuvasti,[65] kemia puolestaan, tuttuine analyyttisine ja synteettisine metodeineen, on epäilemättä jäävä erikoiseksi atomien tieteeksi vielä senkin jälkeen, kuin tulevaisuuden tiede käsittää, millä tavoin eripainoiset atomit ja niiden yhtymislait johtuvat elektronien omituisuuksista. Tämä aiheutuu siitä, että historiallisesti muodostuneet tieteet eivät pohjaa vain teoreettisiin näkökohtiin, vaan ovat yhteydessä määrättyjen käytöllisten tarpeiden kanssa.
Todellisuudessahan ei nyt ole mitään puhettakaan siitä, että empiiriset erityistieteet voitaisiin deduktiivisesti kehitellä perustieteistään, kemia elektroniteoriasta, biologia fysikokemiasta, psykologia biologiasta (fysiologiasta). Päinvastoinhan asia on niin, että mitä erikoisesti psykologiaan tulee, sen fysiologiset perusteet ovat miltei terra incognita. Etupäässä puhtaasti psykologisten häiriöiden perusteella täytyy meidän kausaaliprinsiipin vaatimuksesta olettaa verrattoman hienosti toisiinsa punoutuvia, mutta rakenteeltaan tuntemattomia fysiologisia aivokuoren mekanismeja. Vasta psykologisten säännönmukaisuuksien kautta saamme jotain aavistusta keskushermoston fysiologisista laeista. Ne lukemattomat fysiologiset teoriat, joita on laadittu sieluntoimintojen aineellisesta alustasta, eivät—kuten varsinkin spiritualistiset psykologit kernaasti huomauttavat—ole muuta kuin puhtaasti psykologisten säännönmukaisuuksien projisioimista tälle fysiologisen kartan valkealle täplälle. Eikä nykyään—kuten Müller ja Pilzecker huomauttavat[66]—näytä olevan mitään mahdollisuuksia anatoomisfysiologista tietä lähestyä tätä tuntematonta aluetta.
Tämä psykologian ja aivofysiologian omituinen suhde aiheuttaa psykologisessa tutkimuksessa muutamia erikoisia piirteitä.