Jokaisen tieteen ylin pyrintö on koettaa »selittää» ilmiöpiirinsä. Täydellinen selittäminen sisältäisi määrättyyn erikoistieteeseen nähden, että sen ilmiöt ja lait voitaisiin käsittää lähinnä yleisemmän tieteen lakien erikoistapauksiksi; silloin olisi puheenalaisessa tieteessä saavutettu mahdollisimman suuri yksinkertaisuus; kaikki sen ilmiöpiiriin sisältyvät erikoiset faktorit olisi redusoitu toisten fundamentaalisten faktorien kombinatioiksi.
Meillä tosin ei ole vähintäkään suoranaista tuntemusta keskushermoston fysiologisista laeista. Mutta eräät psykologiset ilmiöt—nimittäin assosiatio- ja reproduktio-ilmiöt—näyttävät fysiologisessa suhteessa olevan suhteellisesti yksinkertaisia, s.o. niitä vastaavien keskushermoston prosessien anatoomiset ja fysiologiset edellytykset ovat suhteellisesti harvalukuiset. Tästä syystä saavat alkeelliset assosiatio- ja reproduktio-ilmiöt niin erikoisen aseman psykologiassa. Selittävä psykologia saa niistä johtavat näkökohdat. Jos kaikki sielunelämä voitaisiin käsittää näiden ilmiöiden kutoutumiksi, olisi—siltä näyttää—päästy hyvin pitkälle sielunelämän kausaalisessa, fysiologisessa selittämisessä.
Mutta koska fysiologiset tietomme keskushermostosta todellisuudessa ovat niin minimaaliset, ei suinkaan ole varmaa, että assosiatio- ja reproduktio-ilmiöiden tavanomainen fysiologinen tulkinta on oikea. Näyttää kysymyksenalaiselta, ovatko nämä ilmiöt läheskään niin helposti fysiologisesti selitettävissä kuin on luultu.
Tämä viimeksi esitetty näkökohta, että psykologia saattaa fysiologialle ja senkautta yleiselle biologialle olla tärkeä tiedonlähde, lisää sen tehtävän biologista merkitystä, johon nyt ryhdymme: koska sielunelämä on fysiologinen ilmiö—kausaalisesti, joskaan ei fenomenologisesti—täytyy tälläkin alalla esiintyä mekanismin ja vitalismin vastakohta. Missä muodossa tämä vastakohta psykologiassa esiintyy? Voidaanko psykologiassa—siis ainakin yhdellä biologian alalla—tämä kiistakysymys definitiivisellä tavalla ratkaista?
* * * * *
5. Nykyaikainen objektiivinen eläinpsykologia[67] kiinnittää erinomaisen vähän huomiota vanhaan kiistakysymykseen, kuinka laajalta luonnossa sielunelämää esiintynee, missä kohden eliöiden ylenevässä sarjassa sen ensi merkit näyttäytynevät. Darwinismin vaikutuksesta, joka mielellään näkee kuilun ihmisen ja muun luomakunnan välillä kapenevan, olivat viime vuosisadan loppupuolella luonnontutkijat taipuvaisia ulottamaan sielunelämän mahdollisimman laajalle, ja tiedettiin kertoa paljon kauniita ja huvittavia asioita varsinkin korkeampien eläinten ihmisenkaltaisesta älystä. Tämän vuosisadan kuluessa eläinpsykologia on kulkenut tykkänään toisten tähtien alla. Uuden suunnan äärimäisyysmiehet Beer, Bethe ja Uexküll julistivat 1899 eräässä kuuluisaksi tulleessa kirjoituksessa,[68] että »biologin kannalta ei mitään eläinpsykologiaa ole olemassa». Tämä kanta johtui osaksi mekanistisen periaatteen valtaanpääsystä biologiassa: myöskin keskushermoston toiminta ynnä sen motooriset ilmaukset ovat selitettävät puhtaasti aineellisen kausaliteetin avulla, osaksi tietokriitillisestä harkinnasta: ei tahdottu väittää, ettei eläimillä olisi »sielua», vaan ainoastaan, että »tästä kysymyksestä ei mikään kokemus ole mahdollinen». »Koska toisenlainen psyyke kuin meidän omamme on meille ehdottomasti suljettu kirja, emme voi eläinsielusta mitään sanoa—emme voi mieleemme kuvailla sellaisia aistimuksia, jotka vain kaukaisesti muistuttavat omiamme.»[69] Mutta näiden äärimäisyysmiesten vaatimuksesta huolimatta, että eläimiä niiden toiminnassakin tuli käsitellä »kemiallisina koneina»,[70] ei eläinpsykologia nimenä ja tieteenä lakannut olemasta, vaan on rinnan muun kokeellisen biologian ja psykologian kanssa herännyt aavistamattoman virkeään eloon. Mutta tämä uusi eläinpsykologia on kokonaan objektiivinen tiede: sen esineenä on eläinten »käytös» (»behaviour», mikä englantilainen nimitys sopivien vastineitten puutteessa on kotiutunut muihinkin sivistyskieliin). Toisaalta varsinaiset biologit, etunenässä syvällinen tutkija H.S. Jennings ryhtyivät yksityiskohtaisesti, kokeellisia menettelytapoja hyväkseen käyttäen, analysoimaan kaikkein alhaisimpienkin eläinyksilöiden (ameebojenkin) jokapäiväistä elämää.[71] Toisaalta varsinaiset psykologit, etunenässä Thorndike älykkäästi keksittyjen laitteiden (»eksytyslaatikkojen», »labyrinttien» y.m.) avulla ryhtyivät kokeellisesti tutkimaan korkeampien luurankoisten (apinoiden, kissojen, kananpoikasten) »älyä». Suuri joukko tutkijoita ja suuri joukko eri menettelytapoja[72] on ollut tätä uutta tieteenhaaraa rakentamassa.
Keskushermoston toimintoina, sen motooristen ilmauksien perusteella, on »muisti» ja »äly» objektiivisesti todettavissa yhtä hyvin kuin selkäydinrefleksit taikka kasvin »tropismit». Se seikka, että näitä eläinten korkeampia toimintoja todennäköisesti myötäseuraa psyykillisiä tiloja, tekee ne meille erikoisen mieltäkiinnittäviksi— siksihän eroitammekin ne tavallisista reflekseistä erikoiseksi ryhmäksi—, mutta mikään havaintotulosten subjektiivinen tulkinta oman sielunelämämme valossa ei tietenkään saa tulla kysymykseen.
Muisti, s.o. kokemuksesta oppiminen näyttäytyy ensi kerran selvästi äyriäisissä. Esimerkkejä saattaa mainita _Spaulding_in (1904) ja _A. Drzewina_n (1908) kokeet.[73] Kumpikin kokeili erakkokravuilla. Edellinen asetti akvariumiin määrättyyn kohtaan kuolleen kalan verhon alle. Hajuaistinsa opastamina lähtivät äyriäiset etsimään kalaa ja vähitellen oppivat ne yhä nopeammin menemään suoraan verhon luo niinpiankuin se pantiin paikoilleen. Kolmantenatoista päivänä voitiin kala jättää kokonaan pois. Verhon näkökuvan ja ruuan »mielikuvan» välillä syntyneen assosiation vaikutuksesta äyriäiset nytkin viiden minuutin kuluessa kerääntyivät verhon alle, jolloin vasta niille annettiin kala. A. Drzewina taas käytti seuraavaa menettelytapaa. Erakkokravut kuten tunnettu asustavat kotilonkuorissa. Äyriäisiltä riistettiin niiden kuoret ja akvariumiin pantiin toisia kuoria, jotka oli kiinteästi tukittu korkilla. Eläimet kävivät innokkaasti näiden kimppuun ja koettivat riistää korkkia niiden suusta. Mutta vähitellen ne »oppivat» että yritys oli turha: viikon kuluttua ei vedenpinnalla enää ollut korkinsiruja. Kotiloiden näkökuva siis nyt heti viritti ehkäisymekanismin, joka sai eläimet luopumaan turhaksi näyttäytyneestä ponnistuksesta.
Tämän »assosiatiivisen oppimisen» biologinen merkitys on ilmeinen— eläinhän senkautta tarkoituksenmukaisella tavalla reagoi »representatiivisiin ärsykkeisiin», joilla vasta seuraustensa kautta on sille vitaalista arvoa—, eikä kaipaa enempää todistelua.
Mutta eläinmaailmassakaan eivät korkeamman sielunelämän merkit rajoitu ensi asteen assosiatio- ynnä reproduktiotoimintaan, »älyä» huomataan jo ainakin aiheissaan.