Jokainen älyntoiminta on psykofysiologinen prosessi, ja sellaisena sen syy on haettava edelläkäyvistä psykofysiologisista prosesseista—sitä näyttää kausaaliprinsiippi vaativan. Sen mukaisesti täytyisi meidän olettaa, että kun ihminen tai eläin ajattelee jonkun määrätyssä tilanteessa tarkoituksenmukaisen ajatuksen, tällä tilanteella on jokin tajuttu piirre, joka keskushermoston fysiologisten lakien perusteella herättää eloon tämän ajatuksen. S.o. assosiatio- ja reproduktiomekaniikan täytyisi jossain muodossa olla kaikkein korkeimmankin mielikuvitus- ja älyntoiminnan selitysperuste.
Yksinkertaisin muoto älyntoimintaa on sellainen, jolloin määrätty tarkoituksenmukainen menettelytapa, joka kerran on sattuman kautta keksitty ja painunut muistiin, reprodusoituu tilanteessa, joka on ainoastaan jossakin määrin samanlainen kuin alkuperäinen. Saattaa hyvin kuvailla, että apina, jolta kerran on pudonnut hedelmäsaalis puusta maahan, mistä se taas on löytynyt, toisella kerralla tahallaan pudottaa epämukavan taakan edellään maahan. Vähemmän välitöntä yhtäläisyyttä ja senmukaisesti korkeampi älyntoiminta on kysymyksessä silloin, kun apina, jonka päähän kerran putoava pähkinä on kipeästi iskenyt, puusta heittää maassa olevaa vihollistaan pähkinällä.
Tällä tavoin siis »äly» näyttää olevan keräymä määrätyissä tilanteissa tarkoituksenmukaisia menettelytapoja. Jokainen spesifinen tilanne vaatii oman spesifisen menettelytapansa, joka oman erikoisen kokemuksen kautta on kerran opittu, ja jota senjälkeen voidaan milloin ahtaammalla, milloin laveammalla alalla, harvemmin tai useammin käyttää. Joka tapauksessa nämä eri menettelytavat eli älyntoiminnat perustuvat toisistaan erillisiin reproduktioihin: mitään yhtenäistä kykyä, »älyä», ei ole olemassa, »äly» on vain eräiden prosessien summa.
Muilla biologian aloilla tavataan valtava määrä täydellisesti analogisia ilmiöitä. Jos jokin eläin tai kasvi kestävään kylmyyteen reagoi paksummalla karvapeitteellä, tarvitaan siihen erikoinen prosessi, joka tykkänään poikkeaa siitä, millä tavoin eliö suojelee itseänsä esim. kuivuutta vastaan. Mekanisti sanoo, että kummassakin tapauksessa tulee kysymykseen spesifinen, olemassaolon taistelussa erikseen kehittynyt (perinnöllinen) mekanismi. Kun jokin eliö on immuuni eli vastaanottamaton myrkytystä kohtaan, johonka muut sen kaltaiset sortuvat, johtuu se esim. siitä, että se pystyy, aikaisemmin läpikäymänsä taudin johdosta, tuottamaan ne erikoiset »antitoksiinit», jotka tekevät tämän myrkyn tehottomaksi. Mutta sama eliö saattaa sortua toiseen myrkkyyn: mitään yleistä immuniteettia ei ole. Mithridateen täytyi erikseen totuttautua kaikkiin myrkkyihin, jotta hän voisi olla varma siitä, ettei mikään niistä häneen pystyisi.
Tähän katsoen saattoi tunnettu fysiologi Pflüger eräässä kuuluisaksi tulleessa tutkielmassa[74] verrata eliöitä »soittorasioihin, jotka pystyvät soittamaan tuhansia taikka miljooneja säveliä, mitkä ovat suunnitellut ja viritetyt miljooneja elämän kuluessa mahdollisesti esiintyviä tarpeita silmälläpitäen». Ja hän lisää: »Millä tavoin tämä teleologinen mekaniikka on syntynyt, se jää yhdeksi korkeimmista ja hämärimmistä kysymyksistä.»
Nykyaikainen biologia nimittää eliöiden »itseregulatioiksi» »sellaisia eliöiden reaktioita muutoksia aiheuttavia, säilymiskykyä vähentäviä vaikutteita kohtaan, jotka vähentävät taikka poistavat muutoksen ja siten taas korottavat taikka entisestään vielä lisäävät säilymiskykyä tai jotka heikentävät muuttavan vaikutuksen. Lyhyemmin sanoen ovat ne sellaisia eliöiden reaktioita, jotka uudelleen korottavat säilymiskykyä taikka estävät sen vähenemisen.»[75]
On selvää, että mekanismi ja vitalismi käsittävät »itseregulatiot» päinvastaisella tavalla. Mekanistisen käsityksen mukaan jokainen spesifinen itseregulatio edellyttää spesifisen mekanismin ja kun jokin eliö ei pysty »mukautumaan» johonkin määrättyyn uuteen tilanteeseen, vaan menee perikatoon, johtuu se siitä, että se ei omista—joko perittyä taikka yksilökehityksen kuluessa hankittua— erikoista mekanismia, joka poistaisi uuden tilanteen aiheuttaman häiriön. Sentähden on mekanistisen käsityksen mukaan myöskin jokaisen spesifisen regulatioilmiön erikoinen synty ja kehitys luonnollisesti myös erikseen tutkittava.
(Saanen tässä huomauttaa, että jo ennenkuin tieteellisen psykologian biologinen perusta oli minulle selvinnyt, asetin korkeampien sielunilmiöiden erittelyyn nähden aivan samanlaisen työohjelman kuin yllämainittu, nykyisessä biologiassa vallitseva on. Huomautin, ettei ole pyrittävä analysoimaan »ymmärrystä», »tahtoa» j.n.e. yleensä, vaan koetettava päästä perille niistä lukemattomista tarkoituksenmukaisista sisäisistä menettelytavoista kustakin erikseen, joista nämä kompleksit toiminnat on kokoonpantu. Myöhemmin nimitin näitä puhtaasti psyykillisellä alalla ilmeneviä itseregulatioita »ideatoorisiksi koordinatioiksi».[76])
Vitalistisen käsityksen mukaan luonnollisesti eliöiden itseregulatio ei ole mikään toisistaan erillisten ja toisistaan riippumatta kehittyneiden mekanismien summa, vaan orgaanisessa maailmassa vaikuttavan yhtenäisen »primäärisen tarkoituksenmukaisuuden» eli »tarkoitushakuisuuden» (»Zielstrebigkeit») ilmaus. Eri tapauksissa, kulloinkin vallitsevan tarpeen mukaisesti, tämä itsessään yhtenäinen tarkoitushakuisuus luonnollisesti on pakoitettu käyttämään eri teitä eli keinoja, saavuttaakseen tuloksen, eliön säilymisen. Sikäli kuin tutkimus rajoittuu pelkästään näiden luonnon eri tapauksissa käyttämien erilaisten menettelytapojen selvittelemiseen, voivat mekanismi ja vitalismi käydä käsi kädessä—eihän nykyajalla mikään suunta voine langeta siihen virheeseen, josta Lotze soimasi oman aikansa vitalismia, tämä kun näytti uskovan, »että tarkoituksen esitys voi olla mahdollinen osoittamatta samalla sitä kausaalista instrumentaatiota, jolla tämä tarkoitus on toteutettu».[77]
Kuitenkin herättää huomiota, että sellainenkin jyrkkä mekanisti kuin W. Roux ei puhu itseregulatiosta pelkästään kiinteiden mekanismien summana, vaan kykynä (»ein charakteristisches… Vermögen aller Lebewesen»). Todellisuudessa Roux ei hyväksykään _Pflüger_in yllämainittua vertauskuvaa, jonka mukaan eliöt ovat äärettömän monimutkaisia »soittorasioita». »Eliöt oppivat joka päivä uusia säveliä.»[78] Tämä johtuu siitä, että kaikissa nykyisin tavattavissa eliöissä esiintyy eräitä luonteeltaan aivan yleisiä itseregulatioita, jotka tulevat käytäntöön melkein jokaisessa elämän tilanteessa ja joiden pohjalla pääsee kehittymään uusia spesifisiä mekanismeja. W. Roux on itse etevällä tavalla analysoinut erästä kaikkein yleisimmistä tällaisista itseregulatioista, osoittamalla, mitenkä kaikella elävällä kudoksella on se ominaisuus, että se oman toimintansa kautta uudelleen synnyttää itsensä ja toimettomuuden kautta pyrkii häviämään. On esim. tunnettua, että lihas käytännön kautta vahvistuu. Aikaisempi käsitys, että tämä yksinkertaisesti johtuu lisääntyneestä verentulvasta, ei pidä paikkaansa. Niin yksinkertainen ei asia ole. Jokaisella kudoksella on se ominaisuus, että se kiihoittuneella assimilatiolla vastaa oman toimintansa sisältämään funktionaaliseen ärsykkeeseen. Täten eivät vain lihakset käytännön kautta tarkoituksenmukaisesti vahvistu, vaan esim. verisuonien haarautumat kasvavat saman kudosominaisuuden vaikutuksesta tarkalleen niiden läpi syöksyvän verisuihkun muotoisiksi ja kiinikasvava murtunut luu, jonka painosuhteet ovat entisestään poikkeavat, mukautuu näihin uusiin olosuhteisiin, niin että sen vahvimmat osat pian taas tavataan juuri siellä, missä paine on suurin. Täten tämä »funktionaalisten ärsykkeiden troofillinen vaikutus» välittömästi tuottaa mitä korkeimmassa määrässä tarkoituksenmukaisia ilmiöitä, senkautta kun eliö tulee rakennetuksi niin kuin olisi täydellinen insinööritaito sen suunnitellut: vähimmällä mahdollisella aineksen kulutuksella suurin mahdollinen efekti.[79]