Mutta yleisestä luonteestaan huolimatta on tietenkin tämä itseregulatio niinkuin muutkin kerran syntynyt ja kehittynyt: eliön säilymiskykyä verrattomasti lisäävien ominaisuuksiensa perusteella on lukemattomien muiden kudoslajien joukosta juuri tämä funktionaaliseen ärsykkeeseensä troofillisesti reageeraava kudoslaji vähitellen päässyt yksinvaltiaaksi—niin ajattelee Roux sen darwinistisen synnyn.
Asianmukaista on mainita tässä eräs toinenkin luonteeltaan yleinen, kaikkialla orgaanisessa maailmassa tavattava itseregulatio.
Tunnettu amerikalainen eläinpsykologi Lloyd Morgan lienee ensinnä kehitellyt »trial and error»-menetelmän käsitteen: varsinkin korkeampien eläinten käytöksessä on selvästi havaittavissa, että ne pyrkivät vapautumaan häiritsevästä ärsykkeestä, levottomuutta herättävästä tilanteesta jne. senkautta, että ne koettelevat kaikkia mahdollisia eri menettelytapoja, kunnes löytyy sellainen joka vie perille tai kunnes niiden voima ehtyy. H.S. Jennings on nyt huomiota herättäneissä tutkimuksissaan selvästi osoittanut, mitenkä kaikkein alhaisimmatkin yksisoluiset eläimet noudattavat aivan samaa menettelytapaa. Kun esim. uiva yksisoluinen infusoori Paramaecium joutuu jollakin hapolla myrkytettyyn vyöhykkeeseen altaassaan, tulee se »levottomaksi» vallan kuin jokin korkeampi eläin ja »koettelee» kaikkia mahdollisia liikkumasuuntia; niinkauan kuin häiritsevä ärsyke kestää, jatkuu tämä koetteleminen. Jennings uskoo, että tämä häiritsevien ärsykkeiden aiheuttama behaviourin muutos kaikkein alhaisimmilla asteillaan ei perustu mihinkään erikoiseen regulatiomekanismiin. »Me tiedämme, että eliö on mitä erilaatuisimpien tapahtumien näyttämönä, joihin sisältyy määrätty energia. Jos jokin häiritsee näitä tapahtumia, virtaa energia toisiin kanaviin ja käytös muuttuu.»[80] »Niinkauan kuin vahingollinen vaikutus jatkuu, tapahtuu myös jatkuvia muutoksia eliön käytöksessä.»[81] Jos maallikon on sallittu tällaisessa asiassa lausua mitään mielipidettä, niin tuntuu minusta uskomattomalta, että asia todellakin olisi näin yksinkertainen, että kolloidien fysikokemiasta välittömästi johtuisi ilmiö, joka on mitä korkeimmassa määrässä tarkoituksenmukainen niistä kokoonpannun eliön säilymiselle. Eiköhän siinä panna »sattuman» tiliin liikoja? Oli tämän asian laita kuinka tahansa, joka tapauksessa on selvä, että »trial and error» korkeammissa eliöissä perustuu erikoiseen itseregulatioon. Tunnettu fysiologi Fr. Goltz tutki jo v. 1869 aivottomaksi tehdyn sammakon motoorisissa ilmauksissa havaittavia itseregulatioita (hän käytti jo nimitystäkin »Selbstregulation»). Hän huomauttaa esim., millä tarkoituksenmukaisella tavalla tällainen sammakko menettelee, kun neulalla yhä uudelleen ärsytetään sen silmän sarveiskalvoa. Ensimäinen vastausreaktio on silmäluomen sulkeminen. Jatkettuun silmän ärsytykseen vastaa eläin lyömällä neulan pois samanpuolisella etujalalla. Yhä jatkettu ja intensiivisempi pahoinpitely saa sammakon kääntämään päänsä ja yläruumiinsa päinvastaiselle puolelle ja ellei tämäkään auta, niin eläin vihdoin siirtyy pois paikaltaan. Reaktiojärjestys on tavallisesti juuri tämä.[82] Ilmeisesti on tällaisessa tapauksessa asianlaita sama kuin _Jennings_in analysoimassa kuuluisassa Stentor-tapauksessa—tästä »älykkäästä» alkueläimestä tulee vielä puhe—: jokainen uusi reaktio edellyttää paitsi ärsykettä itseään edelläkäyneen tuloksettoman reaktion; eliön sisäinen energia ei siis suinkaan umpimähkään »virtaa» mihinkä »kanaviin» tahansa, vaan tämä »virtailu» tapahtuu täysin tarkoituksenmukaisella, s.o. yhä tehokkaammalla tavalla.
Verrattoman mielenkiintoisella tavalla sovelluttaa Jennings »trial and error» näkökohdan m.m. myöskin ruuansulatushäiriöihin. _Pawlow_in tutkimuksista[83] tiedetään, kuinka esim. koiran mahasylkirauhanen vähitellen mukautuu tärkkelyksen sulattamiseen, kun koiraa jatkuvasti syötetään leivällä. Voidaan otaksua, että ruuansulatusrauhaset uudenlaisen ravinnon aiheuttaman häiriön esiintyessä »koettelevat» kaikkia mahdollisuuksiaan, jolloin rauhanen rupeaa pysyvästi työskentelemään sillä tavalla, joka sulattaa ruuan ja senkautta poistaa häiriön.
Tämän kautta, että kaikki elävät solut vahingollisiin ärsykkeisiin vastaavat niiden käytettävissä olevilla aste asteelta yhä radikaalisemmilla reaktiotavoilla, saa koko eliön toiminta »älykkään» leiman. Tunnettu on _Otto Liebmann_in paradoksi[84] että jos psykofyysillinen parallelismi on oikeassa, täytyy aivojen olla »automaton materiale logicum», s.o. aivo-molekyylien täytyy tanssissaan noudattaa logiikan lakeja, koska niitä vastaava ajatusprosessi näitä noudattaa—mitä paradoksia spiritualistiset psykologit mielihyvällä ovat käyttäneet aseena parallelismia vastaan— ; viimeksi puheenaolleet organismin yleiset itseregulatiot osoittavat, että elävän aineen toiminta erikoisten mekanismien kautta todellakin on muodostunut erinomaisen »älykkääksi» ja siinä merkityksessä »loogilliseksi».
Tietoinen psyykillinen »äly» ei olekaan mitään muuta kuin erikoistapaus tätä eliön yleistä ominaisuutta. Ihmisen tietoinen »järki» on vain erikoistunut ala hänen ruumiinsa yleistä »järkeä»— se on mekanistisen ajatustavan lopputulos.
Mutta samoinkuin somaattisten itseregulatioiden alalla erikoistuneiden regulatiomekanismien lisäksi tavataan eräitä yleisiä regulatioita—jotka oikeuttavat puhumaan suhteellisesta yleisestä regulatio»kyvystä»—samoin on laita psyykillisten regulatioiden alalla. Meidän täytyy siis vastaavalla tavalla oikaista aikaisempaa väitettä, että »äly» on erillisten reproduktioiden summa. Älyntoiminnankin alalla havaitaan eräitä yleisiä tarkoituksenmukaisia menettelytapoja, jotka soveltuvat lukemattomiin mitä erilaisimpiin tilanteisiin.
Mainittakoon tässä vain yksi sellainen: oikean menettelytavan tahallinen »hakeminen». Alkuperäinen aste on tietenkin se, että eläin tai ihminen tilanteessa, jossa jokin määrätty ulkoinen tai sisäinen »tehtävä» on ratkaistavana, koettelee niitä menettelytapoja, joita sen tahdoton reproduktiomekanismi sen mieleen sattumalta johdattaa. Ainakin ihmisen toiminnassa huomaamme kuitenkin joka askeleella, että milloin vähänkin vakavampi vaikeus esiintyy, ryhtyy hän hakemaan oikeata menettelytapaa. Mainittu »hakeminen» ei tietenkään ole muuta kuin korostettua reproduktiotoimintaa, senkautta luodaan erikoisen edullisia viriämismahdollisuuksia tarkoituksenmukaisille reproduktioille.
Mutta tämänkin yleisen regulation pohjana on määrätty kokemus: se että yksilö yleensä sattumalta löytää tarkoituksenmukaisia menettelytapoja; »hakemisen» edellytyksenä on tämän »löytämisen» nimenomainen huomaaminen.[85]
Valaistaksemme edelläesitettyjä abstraktisia näkökohtia konkreettisen tapauksen avulla ajatelkaamme esim. koululaista, joka ahertaa matemaattisen tehtävän kimpussa. Hänen reproduktiokoneistonsa tuo hänen mieleensä suuren joukon sääntöjä ja kaavoja, joita häntä on opetettu tämänkaltaisissa tapauksissa käyttämään. Niitä koetellaan ja hyljätään. Seuraa uudistettua »huomion keskitystä», uutta »hakemista»—yleisiä tarkoituksenmukaisia menettelytapoja, jotka koululainen vaivaloisen kasvatuksen ja kokemuksen kautta on oppinut. Ja jokaiseen yksityiseen »koetteluun» sisältyy samanlaisia, mutta erikoisempia tarkoituksenmukaisia menettelytapoja: esim. erikoisia vähitellen kehittyneitä, erinomaisen merkityksellisiä mieleenpainamismenettelyjä, niitä ketjumaisesti toisiinsa liittyviä »ideatoorisia koordinatioita», joista loogillinen päättely on kokoonpantu, j.n.e., kunnes ratkaisu löydetään.