Tällöin käy selville sangen merkillisiä asioita. Osoittautuu näet tavattoman vaikeaksi saada kuvaa ajallisesta kestämästä sen puhtaassa muodossa, ilman ulottuvaisuudesta saatujen vääristelevien symbolien sekaantumatta tähän…

Psykologia tieteenä, joka järjestelmällisesti tutkii yksityisiä sielunelämän aloja kerrassaan, on luonnollisesti jo metodinsa kautta enemmän tai vähemmän pakoitettu omaksumaan saman katsantotavan inhimillisestä minuudesta, jonka jokapäiväinen »kokemus» ja kieli istuttavat meihin, s.o. kiteyttämään meidän sisäiset, lakkaamatta muuttuvat sieluntilamme muuttumattomiksi asioiksi, jotka tarkasti ovat toinen toisestaan eroitettavissa ja muodostavat tarkkarajaisen moninaisuuden. Huolimatta tämän katsantotavan virheellisyydestä käy se laatuun niin kauan kuin on kysymys »staatillisesta» psykologiasta, s.o. jo suhteellisesti valmiista sielullisista muodostumista. Paraat esimerkit tällaisista ovat jo vakaantuneet assosiatsionit; ideat, joiden välillä ne tapahtuvat, ovat jo täydellisesti kristallisoituneet kielen ja sosiaalisen elämän vaikutuksen alla. Sama koskee suurinta osaa jokapäiväisistä teoistamme. Kun assosiatsionit ovat vakaantuneet, kiteytyvät myös reaktsionit ulkoapäin tulevia vaikutuksia vastaan liikkeiksi, jotka tajuisuutensa ja älykkäisyytensä ohella muistuttavat refleksejä. Yhdessä muodostavat nämä kaikki jonkunlaisen aktiivisuutemme alustan, jolla tähän nähden on sama merkitys kuin orgaanisilla toiminnoilla tajuisen elämämme kokonaisuuteen nähden.

Mutta kuta syvemmälle tungemme varsinaiseen personalliseen ja tuoreeseen sielunelämään, sitä ontuvammaksi käy mainittu katsantotapa ja senmukana psykologia, joka pyrkii nojautumaan yksinomaan siihen. Kun tämä psykologia—assosiatsioni-psykologia, kuten sen nimi kuuluu— käsittelee personallista, kehittyvää ja muuttuvaa, »dynaamista» puolta sielunelämässämme saman, jo kuolleita muodostumia edellyttävän metodin mukaan kuin edellistä, johtuu se voittamattomiin vaikeuksiin, jotka suuresti muistuttavat elealaisten sofismeja. Onhan tässäkin korvattava liikkumattomalla liikkuva, muuttumattomalla muuttuva— menetelmä, jonka aina täytyy epäonnistua. Tunnetuin näistä sielutieteellisistä valhe-ongelmista on tahdonvapauden kysymys, johon puhtaan kokemuksen kannalta lähtien ei siis sisälly mitään vaikeuksia.

Minkälaiseksi kuvaa assosiatsioni-psykologia yksinkertaisen tahdontoiminnan? Se puhuu motiivien taistelusta, heilahtelusta kahden tai useamman eri mahdollisuuden välillä, joista yksi valitaan. Minuus ja tunteet, jotka tätä liikuttavat, esiintyvät siis tarkasti määriteltävinä asioina, jotka pysyvät kukin identtisinä koko toiminnan kuluessa. Mutta jos minuus, joka toimittaa ratkaisun, pysyy aina samana ja jos tunteet, jotka sitä liikuttavat eivät myöskään muutu, niin kuinka ihmeessä ratkaisu voi tulla koskaan? Itse asiassa se luonnollisesti syntyy senkautta, että minuus koettuaan ensimäisen tunteen jo on jonkunverran muuttunut, kun toinen tulee lisäksi; täten minuus läpi koko tahdontoiminnan muuttuu ja muuttaa silloin myöskin niitä tunteita, jotka sitä liikuttavat. Täten muodostuu sarja dynaamisia tiloja, jotka tunkeutuvat toisiinsa ja vahvistavat toisiaan päättyen näin luonnollisen kehityksen kautta vapaaseen ratkaisuun.

Sekä tahdonvapauden puoltajat että sen vastustajat kuvailevat tahdontoimintaa viivana, joka määrätyssä pisteessä o haaraantuu jatkoihinsa ox ja oy. Pisteessä o heilahtelee tahtoni mekaanisesti x:n ja y:n välillä, kunnes valitaan toinen. Jos valitsen x:n, sanovat tahdonvapauden puoltajat: olet valinnut x:n, mutta y oli yhtä mahdollinen. Vastustajat taas väittävät: kun valitsit x:n, saattoi sinut siihen joku syy, ja kun y selitetään yhtä mahdolliseksi, unohdetaan tämä syy.—Nyt on huomattava, että molempien ratkaisujen yhteinen edellytys on väärä: kahtianne haaraantuva viiva, jonka pitäisi kuvailla tahdontoimintaa, on symboli eikä mikään kuva todellisuudesta. Viiva ei voi esittää aikaa, joka paraikaa kuluu, vaan korkeintaan jo loppuunkulunutta aikaa. Tämän unohtavat sekä tahdonvapauden puoltajat että vastustajat,—edelliset myöntäessään ja jälkimäiset kieltäessään mahdollisuuden toimia toisin kuin on toimittu. Edelliset ajattelevat näin: »Rataa ei ole vielä vedetty, siis saattaa sillä olla mikä suunta hyvänsä.» Tähän on vastattava: »Te unohdatte, että radasta voi puhua ainoastaan sitten kuin toiminta on jo suoritettu, mutta silloin se jo myöskin on vedetty.» Toiset sanovat: »Rata on vedetty näin; siis sen tuleva suunta ei saattanut olla mikä tahansa, vaan juuri tämä.» Johon taas on sanottava: »Ennen kuin rata vedettiin, ei ollut mahdollista tai mahdotonta suuntaa, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei vielä voinut olla radasta kysymys.»—Lopuksi siis, jos vapaudutaan kaikesta karkeasta symbolisoimisesta, huomataan, että deterministien todistelu saa tämän lapsellisen muodon: »Toiminto, joka on tapahtunut, on tapahtunut», johon heidän vastustajansa nerokkaasti vastaavat: »Toiminto, joka ei ole tapahtunut, ei vielä ole tapahtunut.» Täten on koko tahdonvapauden kysymys, sellaisena kuin sen nämä vastapuolueet käsittävät, olematon.—Bergson kyllä puhuu vapaista tahdontoiminnoista; mutta vapaus ei ole mikään tahdontoiminnoille absoluuttisesti kuuluva ominaisuus, vaan voi esiintyä eriasteisena. Jos otamme tahdontilat niine personallisine sävyineen, joka niillä määrätyssä henkilössä on ja joka niille tulee heijastuessaan toinen toiseensa, silloin ei ole tarvis yhdistää useampia kuolleita tajunnantiloja koettaessaan niistä turhaan luoda elävää tahtomusta: annettuna on kokonaistila, jonka jokaisessa osassa minuus on kokonaisuudessaan. Tämän sisäisen tilan ulkonainen ilmestys on vapaa tahtomus, koska minuus yksistään on sen tekijä, koska se vastaa minuutta kokonaisuudessaan. Mutta todellisesti vapaat tahtomukset ovat harvinaisia. Useimmat jokapäiväisistä toiminnoistamme eivät vaadi sielunliikettä, jonka olisi mentävä syvemmälle pintakerrosta, missä vallitsevat kuolleet tottumukset ja koneelliset vastavaikutukset.

(Aika 5, 424-440, 501-509)

* * * * *

JUHANI AHON JUHA (1911)

Loistoisassa esseessään Juhani Ahosta—teoksessaan »Suomalaisia kirjailijoita»—on Eino Leino tullut eräässä suhteessa sangen merkillepantavaan tulokseen. Hän lausuu m.m.: »Juhani Ahon teokset seuraavat toisiaan elimellisellä, miltei elämäkerrallisella välttämättömyydellä.—Ne merkitsevät hänelle yhtä monta oman sielunelämän ja maailmankatsomuksen kehitysastetta.» Täten olisivat esim. perättäin seuraavat romaanit Papin rouva ja Panu kirjallishistoriallisesti aivan erilaatuisia ilmiöitä: edellinen realistinen, jälkimäinen romantinen tuote.

Tähän väitteeseen tuskin saattanee yhtyä. Näyttää melkein siltä, kuin olisi Eino Leino liiaksi antautunut tuohon kirjalliselle kriitikolle niin luonnolliseen houkutukseen: kaikessa jyrkkyydessään seurata sitä periaatetta, että kirjailijan tuotanto on suoranainen tulos hänen »moraalistaan» tämän sanan ranskalaisessa merkityksessä ja siis myös välittömästi kuvastaa siinä tapahtuneita liikkeitä ja muutoksia. Näin siis se valinta, johon kukin hänen teoksistaan viime kädessä perustuu—se aihe, jota hän käsittelee, se tapa, jolla hän tätä katsoo, ja se ratkaisu, jonka hän »juonelle» antaa—välittömästi kuin kuvastin heijastaisi kirjailijan älyllistä, eetillistä ja sentimentaalista sieluntilaa, joten seuraamalla hänen teoksiaan niiden aikajärjestyksessä ja tutkimalla niiden keskinäisiä eroavaisuuksia voidaan suorastaan nähdä hänen oman persoonallisuutensa eri kehitysasteet ja niiden keskinäiset eroavaisuudet. Toisin sanoin: tämä periaate sisältää, että puhtaasti taiteelliset motiivit kirjailijan tuotteiden sielullisessa alkuhistoriassa tulevat vasta toisessa sijassa, jos niillä vielä silloin on merkitystä ollenkaan.